— Pyydän teitä jäämään tänne, sanoi Konrad, joka myöskin oli noussut. — Pelkään että teidän välityksenne vaan pahentaisi asiaa. Minunkin oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan. Olkaa siitä varma, neiti, että tulen tekemään kaikki saattaakseni Oskarin paremmalle tielle ja palauttaakseni entiset hyvät suhteet. En minä vielä usko hänen kadotustaan.
— Voi, te olette niin hyvä, herra pastori, vastasi tyttö ja palasi takaisin hänen luokseen. Keveä puna oli peittänyt hänen poskensa; silloin vasta hän huomasi, että hänen mielenliikutuksensa mahtoi kummastuttaa tohtoria. — On syitä, jotka tekevät, että serkkuni kohtalo minuun koskee erittäin likeisesti. Voitte siis ymmärtää, että olen huolissani, jatkoi hän.
— Tiedän kaikki, hyvä neiti, keskeytti hänet Konrad.
— Tiedättekö…? Onko hän teille kertonut?
— On. Hän rakastaa teitä vieläkin niin intohimoisesti, että hän pitää sitä syynä perikatoonsa.
— Vai niin. Hän on siis kertonut teille sen.
Tyttö otti likeiseltä hyllyltä käteensä simpukankuoren ja katseli sitä tarkkaan; hän ei tahtonut katsoa häntä silmiin.
— Niin. Sentähden neiti, riippuu teistäkin paljon, tahdotteko hänestä todellakin tehdä toisen ihmisen. Varmaankin suostutte siihen mielellänne.
— Tietysti, niin paljon kuin voin. Lupaan sen teille varmaan, herra tohtori, vastasi hän, likentäen kuorta korvaansa, kuullakseen sen huminaa. Äkkiä hän kääntyi ja kysäsi: — mutta miten te tarkoitatte?
— En tiedä, uskallanko olla teille oikein suora, neiti Held. Tahdon vain edeltäkäsin kysyä, jottei näyttäisi siltä kuin käskemättä tahtoisin sekaantua asioihin, jotka eivät minuun kuulu.