— Minä teitä oikein pyydän olemaan sitä! Miksi tekisitte minulle poikkeuksen, kun muuten niin usein käytätte hyväksenne tätä erinomaista ominaisuutta. Olenhan niin paljon siitä kuullut.
Hän silmäili häntä hämmästyneenä ja tuli likemmäksi. He istuutuivat molemmat ja Konrad, joka oli tullut hiukan hämilleen, alkoi taas puhua, tytön häntä kiihkeästi kuunnellessa.
— Olkaa siitä varma, neiti, etten tahtoisi muuta kuin saada aikaan hyvää. Katsokaa — Oskar sanoi minulle, että kokonaan riippuu teistä, tuleeko hän toiseksi ihmiseksi, vaiko ei. Sanalla sanoen: hän toivoo yhä voittavansa teidän vastarakkautenne.
— Pitääkö minun siis mennä naimisiin hänen kanssaan? pääsi tytöltä, joka jo rupesi kadottamaan totisuutensa.
— Vaikkei juuri heti. Te voittaisitte paljon jo sillä, että rakkaudella likenisitte häntä ja osoittaisitte että hänellä vielä saattaa olla toivoa.
— Mutta herra tohtori! Minä en teitä ymmärrä!… Tuota ihmistäkö, josta isänne kertoi, että aivan kurjassa seurassa olitte nähnyt hänet, juopuneessa tilassa, niin ettette itsekkään uskaltanut häneen kajota.
— Niin, tein siinä oikeastaan väärin, mutta siitä ei sinä iltana olisi ollut mitään hyötyä. Mutta minun olisi kuitenkin heti pitänyt ottaa hänet huostaani, jo enonnekin tähden. Minä häpeän todellakin tänä hetkenä, etten sitä tehnyt. Mutta koettakaa ajatella, että silloin olin mielentilassa, jolloin en aivan selvästi voinut ajatella. Asianhaarat saattavat olla niin monenlaiset… Mutta minä lupaan, etten toista kertaa tule tekemään itseäni syypääksi sellaiseen laiminlyömiseen.
— Luotan teihin… Mutta en ymmärrä minkätähden annatte minulle sellaisen kehoituksen. Vaikkei hän vielä olisi minulle välinpitämätönkään; vaikka tosin tarvittaisiin paljon, jotta hänestä saattaisi pitää kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.
— En teitä suinkaan kehoita, neiti, vastasi Konrad, katsettaan kohottamatta. — Koetin vain jalolle tytölle huomauttaa, etteivät kevytmieliset ihmiset aina ole huonoja ihmisiä. Enkä suinkaan luule että Oskar kuuluu viimemainittujen joukkoon. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen anteeksi antaessaan on suurin. Ennenkuin tuomitsemme, pitäisi meidän koettaa ymmärtää syyt eri tekoihin. Silloin olisi tuomiomme paljon lempeämpi. Meidän ei pitäisi unohtaa, että kaikella on ollut alkunsa. Ja rakkauden, tarkoitan sitä rakkautta jolla Kristus kohteli kaikkia ihmisten heikkouksia, pitäisi aina välähtää silmiemme edessä, silloinkin kun kirouksen sana jo on huulillamme. Olen tullut siihen kokemukseen, että rakkauden sana vaikuttaa raaimpaankin luonteeseen; ehkä juuri sentähden, ettei sitä sanaa ennen ole hänelle lausuttu. Viime seurakunnassani jouduin usein tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa. Ensi kerralla he hämmästyivät ja vaikenivat, sitte he osoittivat, etteivät luota rauhallisiin keinoihin ja pysyivät välinpitämättöminä; mutta kolmannella kerralla he häpesivät ja kunnioittivat lempeyttä… Mutta jos palaamme takaisin serkkuunne ja edellytämme, että onneton rakkaus on tehnyt hänet niin heikoksi ja tahdottomaksi, niin onhan siinä lieventävä asianhaara.
— Pitääkö hänelle sitte antaa anteeksi koko se kurja elämä, jota hän täällä vietti?