— Epäilemättä. Teillä olisi kaunis tehtävä palauttaa hänet entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli, kun hän työkykyisenä, täynnä elämänhalua, tänne tuli, rinnassaan varma toivo saada teidät omakseen. Vasta myöhemmin hän muuttui.
— Te menette anteeksiantamisen periaatteessa hyvin pitkälle, herra tohtori, vastasi tyttö, häneen katsomatta.
— Mutta minun täytyy myöntää, että kaikissa tapauksissa pysytte johdonmukaisena. Ainakaan en minä ole huomannut, että kertaakaan olisitte poikennut siitä, mitä seisoo kirjassanne.
— Ettekö te sitte koskaan voisi saavuttaa samaa katsantokantaa? kysyi Konrad äänellä, joka oli niin hellä, että tyttö ehdottomasti käänsi silmänsä häneen. Samassa hetkessä rupesivat hänen poskensa hehkumaan, sillä hänen päähänsä lensi ajatus, että pappi ehkä vaan koetellaksensa häntä oli pitänyt koko keskustelun. Hän painoi alas silmänsä, sydän alkoi kiivaasti lyödä ja hehku kasvoilla eneni; mutta hän hillitsi mahtavan mielenliikutuksen, joka oli virrannut hänen ruumiiseensa ja säilytti levollisuutensa.
— Ansaitsisinko minä sitte kiitollisuutenne, herra tohtori, jos ainakin koettaisin saavuttaa sen, minkä te jo olette saavuttanut? alkoi hän, koettaen peittää mielenliikutustaan. — Ja jos minä nyt paikalla lähtisin tuonne ja seuraisin neuvoanne, niin etteköhän te koskaan saisi aihetta katumaan seurauksia?
Silmät selällään, henkeään pidätellen katseli Agata häneen. Hän ei voinut käsittää mikä tunne se oli, joka ikäänkuin elähytti koko hänen olentoaan, samalla häntä kiduttaen ja kiusaten, ikäänkuin hän olisi ollut astumaisillaan hirveää tulevaisuutta kohti. Hän näki värin vaihtuvan tohtorin kasvoilla, näki hänen taistelevan levollisuutensa voittamiseksi ja voidakseen kestää hänen katsettaan. Sinä hetkenä olisi Agata ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan olisi voinut arvata hänen ajatuksensa; mutta noissa kasvoissa ei värekään liikahtanut.
— En tule milloinkaan unohtamaan jalomielisyyttänne, neiti, Te tulette ihmishengen pelastajaksi… Tulkaa, niin liitän yhteen kätenne. Oi, te saatte nähdä hänen silmänsä…
He nousivat molemmat. Veri oli hitaasti virrannut Agatan kasvoille; surullisesti silmäili hän Konradiin.
— Ei, ei! Eihän se käy, sillä minä en häntä rakasta! kirkasi hän, lyöden kätensä kokoon ja kääntyen pois. Kun Konrad sitte häntä likeni, näki hän suurten kyynelten vierivän hänen silmistään ja pidätetyn tuskan täristyttävän koko ruumista; ja kun hän tarttui hänen käteensä lausuakseen hänelle rauhoittavia sanoja, niin ei hän enään voinut hillitä itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun.
— En tiedä millä olen ansainnut, että suotte minulle onnettomuutta, sai hän sanotuksi.