— Olkoon se kaukana minusta, neiti Agata, vastasi Konrad nöyrästi. — Rauhoittukaa; jätän teidät nyt yksin.
Hänet valtasi voimakas halu levittää sylinsä vetääkseen tyttö rintaansa vastaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Hän tarttui vain molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi suudelman hänen otsalleen. Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin Agata olisi ollut horjahtamaisillaan. Silloin hän avasi sylinsä, veti hänet luokseen ja päästi hänet hellästi tuoliin istumaan. Sitte vasta hän läksi, taakseen katsomatta.
Tultuaan huoneeseensa, tapasi hän Oskarin aivan lamaantuneena. Vanhus, joka synkän näköisenä asteli edestakaisin lattialla, oli mahtanut antaa hänelle aika läksytyksen. Pastorin kasvot olivat tavallista punaisemmat; hän aikoi juuri uudestaan päästää vihansa valloilleen, kun Konrad häntä ehkäisi; silloin hän piti velvollisuutenaan näyttää ystävällisemmältä ja tuolilla lepäävien vaatteitten johdosta kiittää Konradia hänen hyvästä tahdostaan. Hänen poikansa oli juuri kertonut koko asian; nyt ei niitä tietysti enään tarvittu.
— Niin paljon hyvyyttä, rakas herra tohtori, sanoi hän, ojentaen Konradille kätensä. — Taivas sen teille palkitkoon… Nyt viivymme täällä vielä muutamia päiviä ja lähdemme sitte takaisin kotiin. Mutta mihin olette jättänyt sisarentyttäreni? kysäsi hän äkkiä.
Konradin vastatessa tapahtui Oskarissa, joka oli istunut vallan kokoonpainuneena, omituinen muutos. Hän nousi ja nosti ylpeästi silmälasit nenälleen.
— Niin, mutta miksei hän tule sisään? Onhan isäni täällä, virkkoi hän kovalla äänellä ja niin tahallisen epäkohteliaasti, että pastori hämmästyneenä kääntyi häneen katsomaan. — Sinä olet mahtanut häntä estää. Muuten sinä tavattoman kauvan annoit meidän istua täällä yksin. Tai ehkä sinua huvitti antaa hänelle minusta tarkka kuvaus. Tietysti vaan kristillisestä rakkaudesta!
Viime sanoille pani hän erityisen painon. Hänen kasvoihinsa tuli sama vastenmielinen ilme kuin silloin, jolloin hän ensi kerran oli kuullut Agatan nimeä mainittavan. Näkyi selvästi, että mustasukkaisuus hänessä raivosi, ajaen veren päähän.
— Ole hyvä, kysy neiti Heidiltä itseltään, vastasi Konrad tyynesti. Hän tahtoi niin kauvan kuin suinkin olla ystävällinen. — Hän kyllä voi sinulle vastata.
Pastori vimmastui.
— Miten sinä käyttäydyt minun läsnäollessani! huusi hän. — Oletko sinä todellakin niin villiytynyt, ettet tiedä sivistyneitten ihmisten tapoja? Luuletko sinä todellakin, että tyttö sinusta, tuollaisesta ihmisretkaleesta, vielä välittää…