— Mutta herra pastori! keskeytti hänet Konrad.
— Antakaa minun olla, herra tohtori, jatkoi vanhus entiseen tapaansa. — Hän on minun poikani, sydämmeni on vuotanut verta hänen tähtensä. Hänen äitinsä täytyy kääntyä haudassaan. Ja minä olen kunnialla harmaantunut, Jumalani käskyjä rikkomatta… Ja eikö minun sinulle, pitkä roikale, ole täytynyt lukea läksyjä, joita sinun koko elämäsi ajan olisi pitänyt muistaa?
Hänen äänensä jymisi huoneessa ja suuttuneena heilutti hän kävelykeppiään, katsellen poikaansa.
— Mutta älkää toki minun läsnäollessani soimatko häntä, kuiskasi hänelle Konrad, joka huomasi, että asia siitä vain pahenisi.
— Tarkoitatte kyllä hyvää, herra tohtori, jatkoi vanhus. — Te puolustatte aina rakkautta — mikä kyllä on kaunista! Mutta löytyy vielä toinenkin kasvatuskeino ja se on väkivalta. Ja sitä täytyy käyttää, kun ei rakkaus enään auta. Kyllä minä monasti olisin pulassa talonpoikieni kanssa, jollen uhkaisi heitä raekuuralla taivaasta.
Kiihkeydessään pudotti hän rasiansa, jotta suurin osa nuuskaa levisi matolle.
— Se vielä puuttui, mutisi hän suuttuneena ja kumartui pelastamaan kallista maustintaan, mikäli mahdollista. Konrad tuli avuksi ja sai paperiliuskan avulla vahingon korvatuksi.
— Sillä sinä et enään mitään voita, huomautti Oskar välinpitämättömästi.
— Mitä sinä uskallat sanoa? ja maalaispastorin kasvot paisuivat tulipunaisiksi; hänen vihansa näytti nousseen ylimmilleen.
— Se sinun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, silloin, kun annoit minun olla niinkuin tahdoin. Nyt on liian myöhäistä.