Hän otti hattunsa ja likeni, enempää sanomatta, ovea.
— Jää tänne! jymisi pastori ja asettui hänen tielleen. Konrad piti parhaana mennä makuusuojaansa. Bläsel tarttui poikansa käsivarteen ja veti hänet keskelle huonetta; sitte hän katseli ympärilleen ja huomattuaan viereisen huoneen oven olevan kiinni, alkoi hän hiljaisella äänellä, joka muodosti omituisen vastakohdan hänen äskeiselle menettelylleen: — Poika, poika — tätä moitetta en sinulta ansaitse. Sinä olet ollut ainoani ja kaikkeni… sinun tähtesi yksin olen säästänyt… Ehkä oli väärin tehdä sinua siksi mitä minä olen. Mutta äitivainajasi tahtoi; hän oli hyvä, hurskas nainen… Pastori pyyhkäsi oikealla kädellä silmiään ja jatkoi: — Ajattele häntä äläkä enään jätä isääsi… Vielä on aikaa alkaa uutta elämää. Karta tätä synninpesää ja ryhdy johonkin muuhun. Rupea maanviljelijäksi… vapaa luonto tulee sinua virkistämään. Kaiken mitä minulla on panen alttiiksi sinun tähtesi. Oskar, poikani!… Onhan miehellä korkeampikin maali, kuin hullusti ikävöidä naista: se on voima, jolla hän voittaa heikkoutensa. Luota itseesi, niin löydät luottamuksen Jumalaankin. Hän se kerran tulee tuomitsemaan sekä hyvät että pahat tekosi. Mutta mikä sinun on?
Hänen poikansa oli heittäytynyt tuolille ja peittänyt kasvot käsillään. Äkkiä alkoi koko hänen ruumiinsa vavista ja suuret kyyneleet valuivat sormien lomitse. Vanhus kietoi takaapäin käsivartensa hänen ympärilleen, pusersi ylivuotavan tunteen valtaamana hänen päänsä rintaansa vastaan ja suuteli häntä moneen kertaan otsalle. Hänenkin silmänsä olivat kostuneet. Sitte hän huolestuneesti vilkaisi oveen ja virkkoi: — sisällinen ääni sanoo minulle, että minä tänä hetkenä olen saanut sinut takaisin. Sillä, joka saattaa vuodattaa kyyneleitä, hän ei vielä ole paatunut… Olemme yksin — tuossa on rahaa… mene ja hanki itsellesi paikalla vaatteet. Iltapäivällä tapaamme vanhan Balduksen luona. Tie on sinulle valmiiksi raivattu… rakkaudella sinut siellä vastaanotetaan, ei kukaan muistuta entistä elämääsi. Poikani, tulethan…
Konrad palasi takaisin, kun hän huomasi mikä omituinen tyyneys huoneessa vallitsi. Hän tapasi heidät molemmat samassa asennossa. Silloin hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta pastori pyysi häntä tulemaan likemmä.
— Kaikki on järjestyksessä, herra tohtori, virkkoi hän iloisesti, vaikkeivät silmät vielä olleet kuivaneet.
— Onnittelen sydämmeni pohjasta… Toivottavasti mekin molemmat sitte olemme niinkuin ennenkin… lausui Konrad, ojentaen kätensä entiselle nuoruutensa ystävälle.
Oskar vaikeni. Hän pisti taskuunsa setelin, jonka vanhus oli pannut pöydälle ja lausui jäähyväiset, isälleen erittäin hellästi, Konradille ystävällisesti, mutta huomattavalla kylmyydellä. Agata, jolle aika oli käynyt pitkäksi ja joka itse tahtoi saada tietoa asiain kulusta, astui juuri porstuaan. Sekä hän että Oskar säpsähtivät ja pysähdyttivät askeleitaan. Agata tahtoi häntä puhutella, lausua hänelle ystävällisen sanan, sillä nähdessään hänen yksin poistuvan, luuli hän isän ja pojan tehneen sovinnon mahdottomaksi, mutta Oskar itse ei antanut hänelle tilaisuutta siihen: hiukan nyökäyttäen päätään astui hän sanatonna, silmät maahan tähdättyinä hänen ohitsensa ja alas portaita. Äkkiä hän seisahtui; Agata saattoi nähdä hänen päänsä ja hartiansa. Hän aavisti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja likeni käsipuita. Mutta silloin näki hän hänen astuvan alas asti ja oven lisahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän ei ollut edes taakseen katsonut.
Levottomana koputti Agata työhuoneen oveen ja huudahti enoaan. Hänen sydämmensä oli vielä niin täynnä suloisia tunteita, ettei hän uskaltanut astua sisään. Vihdoin piti maalaispastorin väkisin ottaa hänet mukaansa. Kun hän Konradin näki, lensi polttava puna hänen kasvoilleen ja hänen hämmennyksensä väheni vasta sitte, kun hän kuuli asiain kääntyneen parhain päin.
— Me tapaamme siis myöskin tänä iltana, herra tohtori, virkkoi Bläsel, ottaen hattunsa ja keppinsä. — Mutta katsokaappa tyttöstä. Muuten hän on kalpea kuin kermapytty ja nyt hän on kuin ruusu… Sellaista se Berliini tekee!
Onnellisessa mielentilassaan ei hän aavistanut mitään.