— Se on vain heijastus sinun maallisesta kauneudestasi, vastasi Agata hymyillen; hän teki sen säilyttääkseen mielenmalttinsa, mutta tunsi kuinka veri yhä karkasi poskille.
— Hän tarkoittaa jokapäiväistä naamaani, rakas herra tohtori, nauroi pastori. — Tämä puna on jo antanut minulle paljon työtä, mutta minkäs sille mahtaa. Talonpoikiini tekee se mahtavan vaikutuksen, sillä he pitävät minua mahdottomana olemaan kaupunginpappina. Se on pääasia… Hyvästi nuori ystävä. Minä vien paljon mukaani täältä.
He erosivat. Agata tunsi vielä kauvan Konradin sydämmellisen kädenpuristuksen; ainakin mielikuvituksessaan.
Sillaikaa oli Oskar hitaasti astellut torin poikki. Vaikkei hänellä pitkiin aikoihin ollut ollut niin paljon rahaa taskussa, niin hän pysyi aivan välinpitämättömänä; se hämmästytti häntä itseäänkin; mutta minkä sille mahtoi. Odottamaton kohtaus isän kanssa oli häntä syvästi liikuttanut; ja vielä enemmän Agatan näkeminen. Tuhannet muistot olivat äkkiä heränneet hänessä. Kaikki oli tullut niin odottamatta, että hänen ennestään heikot hermonsa kovasti olivat siitä kärsineet.
Tuon tytön kylmyys oli ennen saattanut hänet hulluuden rajoille. Ja nyt hän äkkiä, pitkien aikojen kuluttua hänet kohdatessaan, oli tuntenut pelkkää välinpitämättömyyttä. Vielä silloin, kun hän viereisestä huoneesta oli kuullut hänen äänensä, oli hänessä herännyt hurja halu saada hänet omakseen. Ja sitte kun hän oli päässyt häntä niin likelle, että hän oli saattanut kuulla hänen hengähdyksensä, niin hän kylmänä oli astunut hänen ohitsensa. Oliko hän hävennyt, vai oliko tyttö niin muuttunut, ettei vanha kuva enään ollut vastannut hänen odotustaan? Hän ei tietänyt, enempää kuin hän sitä saattoi selittääkkään itselleen. Sen hän vain tunsi, että hänen sydämmensä, joka muutama minuutti sitte oli lyönyt niin valtavasti, tänä hetkenä sykki aivan levollisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä todellisuus oli häntä jäähdyttänyt, niin että kaiho hänet vielä kerran nähdä nyt oli tullut tyydytetyksi. Jos todellakin oli niin, silloin olivat totisesti hänen tähänastiset tuskansa olleet aivan turhat.
Hän oli jo pitämäisillään itseään ihmisenä, joka on tehnyt suuren tyhmyyden. Saattoiko tässä maailmassa todellakin löytyä kääntyminen, jonka herätti se tunnustus että ihminen kokonaista kaksi vuotta oli elänyt narrina? Tänä hetkenä piti hän itseään todellakin enemmän naurun kuin myötätuntoisuuden arvoisena.
Mutta niinhän aina käy, että ihminen muuttuu saatuaan toiveensa täytetyksi, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tieto siitä että omistaa haluamansa esineen, tekee välinpitämättömäksi sitä kohtaan. Vielä eilen oli hän toivonut omistavansa muutamia penniä, voidakseen istuutua johonkin kapakkaan; nyt hänellä oli taskussa sata markkaa, mutta vakavana kuin raittiusapostoli, astui hän punasten lyhtyjen ohitse, jotka sekä oikealta että vasemmalta houkutellen häntä viittasivat luokseen.
Tästä ajatustensa filosofisesta kulusta herätti hänet kova ääni:
— Hei, päivää, herra kandidaatti. Mihin matka?
Hauska että teidät tapasin.