Konrad luuli huomanneensa suuren muutoksen tapahtuneen veljensä luonteessa: hän oli käynyt lempeämmäksi samalla kuin painava vaiteliaisuus näytti häntä vaivaavan; se todisti sisällistä taistelua. Ehkä se oli parempi minuus, joka vähitellen nousi voittamaan itsekkäisyyttä. Konrad tunsi nyt olevansa valmis osoittamaan hänelle jonkinlaista myötätuntoisuutta.
Paluumatkalla tapasi hän sattumalta Juliuksen. Komeat maahanpaniaiset, joitten kunniaksi pastori oli valmistanut erinomaisen puheensa, olivat koonneet suuren ihmisjoukon hautausmaalle. Oikeastaan se oli soitto, joka oli houkutellut sekä nuoret että vanhat paikalle. Juhlallisuus oli loppunut ja surevat riensivät uteliaitten kanssa kadulle. Tämä hautausmaa oli hyvin vanha; se sijaitsi aivan Berliinin aluskunnan vieressä. Juuri kun pastori oli nousemaisillaan vaunuihinsa, huomasi hän veljensä ja rupesi viittaamaan häntä luokseen, ajaakseen yhdessä hänen kanssaan. Ja koska ajoneuvot seisahtuivat aivan rinnakkain, astui Konrad pois ja istuutui Juliuksen viereen.
— No, kuinka oli? kysyi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle. — Miestä mahdettiin hyvin rakastaa… ainakin hautaussaatosta päättäen. Toivottavasti eivät kaikki olleet sukulaisia, joitten silmiin ilo perinnön saamisesta oli heruttanut kyyneleitä. Hänhän kuuluu jättäneen paljon jälkeensä.
Pastori ei heti vastannut. Hän oli vilpittömästi ilostunut tavatessaan veljensä ja vielä enemmän iloitsi hän siitä, että tämä köyhälle kansan lapselle oli osoittanut viimeisen palveluksen. Mutta sitäpaitsi liikkui hänen mielessään tänä hetkenä toinenkin ajatus: tieto siitä, että hän vainajan haudalla oli puhunut sisintä vakuutustaan vastaan. Konradin sanat olivat taaskin sen herättäneet. Hän ei voinut kärsiä niiden ivaa, ja kuitenkin hän tunsi, että ne olivat todet. Hetkisen hän äänetönnä katseli ulos vaunun ikkunasta. Sitte hän omia ajatuksia tukahduttaakseen tai estääkseen niitä arvaamasta, itsetietoisesti virkkoi:
— Sen mukaan mitä minä näin, olivat he minuun hyvin tyytyväiset. He itkivät kovasti ja se vahvistaa edellytystäni, että osasin oikeaan. Luulen jo kerran selittäneeni sinulle, mikä mielipiteeni on tässä suhteessa… Entä kävikö sinun toimituksesi hyvin?
— Kiitos kysymästäsi. Siellä oli enimmäkseen lapsia… siitä talosta missä Jannuschilaiset asuvat, mutta sitä puhtaammat ja vastaanottavammat olivat heidän sielunsa. Sitäpaitsi ei ollut musiikkia, joka tavallisesti on niin huonoa että se voi kuolleetkin herättää. Paras kaikesta oli, etteivät surevat poikenneet ensi kapakkaan huoliaan huuhtomaan, niinkuin tätä jaloa tapaa tavallisesti nimitetään.
— Syntyi hetken hiljaisuus; sitte Julius äkkiä kysyi:
— Oliko Josefa siellä?
Ensi kerran kutsui hän veljensä kuullen häntä nimeltä; muuten kutsui hän häntä vain "tytöksi". Konrad tarkasti häntä pitkään, voidakseen hänen katseestaan päättää jotakin; mutta se oli kylmä ja välinpitämätön niinkuin ennenkin. Hän kertoi sitte saatosta ja aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Julius hänet ehkäisi.
— Niin, vanhin poika on nyt saanut paikan kaupunginlähetyksessä… minun välitykselläni… Hän on muuten herännyt poika, ja tekee erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hovisaarnaaja Bock on ottanut hänet siipiensä suojaan. Tänään aamupäivällä kävi isäukkokin luonani. Koetanpa tehdä jotakin hänen hyväkseen.