— Sinun sijassasi en ottaisi vastaan vaalia, vaan kieltäytyisin vapaaehtoisesti. Ainahan sitä jonkun syyn löytää. Näkemiin asti.
Hän ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja nousi, astuakseen alas vaunuista.
— Oikeinko sen sanot täydellä todella? kysyi Konrad, joka, vaikka hän tiesikin heidän mielipiteensä vastaisiksi, ei tänä hetkenä voinut pitää veljensä sanoja järkevinä.
— Tietysti, vastasi Julius, joka jo seisoi kadulla. Sitte hän vielä kerran pisti päänsä sisään vaunujen ovesta ja kysyi: — kai Josefa jo tänään tulee meille?
Koska Konrad vain päätään nyökäyttämällä vastasi siihen, heitti pastori oven kiinni, antoi kuskille juomarahaa ja käski häntä ajamaan eteenpäin.
Pastori oli viipynyt monta tuntia poissa kotoa. Tätä aikaa oli Klaudina käyttänyt hyväkseen ja toimittanut muutamia asioita. Erittäin hyvä oli myöskin, ettei Josefa ollut kotona. Ennen lähtöään oli Klaudina kieltänyt Liinaa puhumasta mitään ja huomauttanut, että hän muka aikoi valmistaa odottamattoman ilon, jota ei talon isännän edeltäpäin pitänyt saada tietää. Siinä suhteessa oli Julius tavattoman utelias, eikä hän todellakaan tietänyt, mitä selityksiä hänen olisikaan täytynyt käyttää. Tiesihän hän, etteivät kuolleet äkkiä rupea elämään, mutta joku sattuma olisi sentään voinut tuoda pastorin välillä kotiin.
Ensi työkseen läksi Klaudina sen tytön luo, joka ennen Liinaa kauvan aikaa oli palvellut pastorilla. Matkalla oli hän ostanut leivoksia ja muutamia pieniä kapineita lapsia varten, koska hän tiesi niitä olevan. Päästyään matkansa määrään, erääseen maitokauppaan, oli pieni, pyöreähkö nainen suurimmalla ystävällisyydellä ottanut hänet vastaan ja istuttanut hänet kunniapaikalle, kammarin sohvaan. Pikku rouva oli vallan riemuissaan eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin pääasia jo alkoi selvitä. Se tapahtui ikäänkuin leikinteolla; kansannaisena ei rouva ymmärtänyt epäillä, vaan iloitsi suuresti siitä, että häntä muistettiin. (Klaudina oli tuonut pastorilta paljon terveisiä ja viitannut siihen, että tämä jo kauvan oli kehoittanut häntä käymään täällä.) Rouvan sydän heltyi ja samalla hänen kielensä. Tosin siinä lausuttiin asioita, jotka eivät juuri olisi miellyttäneet pastorin korvaa. Mutta sitähän Klaudina oli tarkoittanutkin.
— Miksen minä muistaisi Barbara Sinaa, oli puhelias nainen sanonut. — Hänhän kävi talossa yhtämittaa kuuden vuoden aikana ja kuului aika tavalla pettäneen pastoria. Sillä myöhemmin tuli ilmi, että hän oli juutalainen. Kukaan ei voinut sitä nähdä hänen ulkomuodostaan, mutta luulen minä sentään, että pastori sen tiesi… Näin minä hänen pienen tyttönsäkin, niin se oli kaunis kuin kuva. Ja kun se oppi kävelemään, niin se tuli mukaan ja oli kyökissä. Lapsen isästä puhuttiin kaikenlaista, sillä Barbara ei ollut naimisissa, vaikka hän sanoi olevansa; hän luuli muka siten paremmin saavansa paikkoja. En minä tahtoisi pahaa puhua, mutta meidän pastoriammekin epäiltiin. Ajatelkaa: pappia!… Kristitty se ainakin oli mahtanut olla. Kerran luultiin hänen varastaneen, kaksi viikkoa hän oli poissa talosta. Silloin kävi pastori itse noutamassa hänet takaisin, sillä siivotessa olikin kadonnut seteliraha löytynyt… Kummallista oli, että hän sitte äkkiä perusti pienen ramukaupan ja meni naimisiin kristityn työmiehen kanssa. Kummallakaan heistä ei ollut mitään. Huhuttiin, että herra pastori… Mutta se oli varmaankin vain kristillistä rakkautta…
Klaudina lahjoitti sitte rahan jokaisen lapsen säästölaatikkoon ja lausui jäähyväiset, luvaten pian tulla takaisin. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Josefa heti oli löytänyt tien kyökkiin.
Sieltä suuntasi hän kulkunsa Bockin luo. Hovisaarnaaja hämmästyi suuresti, kun hän äkkiä näki hänen astuvan eteensä. Ensin luuli hän hänen tulleen pastorin asialle, mutta sai pian tarpeelliset selitykset.