— Tyhmyyksiä, virkkoi hän kirjeensä äärestä. — Lapsi näyttää yhtä hyvältä ja viattomalta kuin tuhannet muut lapset, jotka kauneissa puvuissa äitiensä rinnalla astelevat katuja. Siihen ei tarvita suurtakaan ihmistuntemista; sen huomaa heti ensi katseelta. Ei pidä köyhistä ja kurjista heti paikalla uskoa pahinta… Mutta mikä sinut panee ajattelemaan juuri sitä?
Hän laski kirjeen kädestään, nousi ja astui sohvapöydän ääreen, seisoalta kaataakseen itselleen kahvia.
— No, no — eihän se niin kummallista olisi… sellaisessa kaupungissa kuin Berliini; tyttöhän on noita olentoja, jotka isättöminä saavat elää koko elämänsä. Äidin hairahdus kantaa tavallisesti aikaiseen hedelmiä. Hän seisoi aivan likellä pastoria ja tarkasti häntä taaskin terävin katsein; mutta tälläkään kertaa ei hänessä saattanut huomata mitään erityistä. Sen hän näki, että hän kerran pisti kätensä ottamaan sokeria, vaikka hän juuri oli maustanut kahvinsa; mutta se saattoi olla hajamielisyyttäkin.
— Niin no, tapahtuuhan sellaista. Oppineet nimittävät sitä perinnöllisyydeksi… Mutta vain erityisissä tapauksissa, lisäsi hän, hörpättyään muutamia kulauksia.
— Mutta jos se nyt tässä tapauksessa olisi totta, jos minä sinulle sanoisin, että se on varma…
— Niin sitä kuitenkin epäilisin.
— Ja millä oikeudella?
— Uskoni sanoo sen minulle. Lopettakaamme tämä keskustelu.
Hän sanoi sen niin varmasti ja käskevästi ja niin vieraalla äänellä, ettei Klaudina uskaltanut ruveta kyselemään enempää. Tänä hetkenä hän todellakin herätti hänessä kunnioitusta; mutta samalla hän ymmärsi, että Josefa polveutui pastorista; sillä hänen sanansa eivät olleet tyhjää puhetta: isän vakuutus oli niissä noussut lastaan puolustamaan. Jollei Klaudina olisi ollut nainenkaan, niin hänen paikalla olisi täytynyt se ymmärtää ja käsittää. Pastori seisoi suorana; kupin hän oli laskenut tarjottimelle. Hän kääntyi Klaudinaan päin, katseli häneen vakavana ja varmasti ja lausui:
— Toistan sen vieläkin: uskoni. Ymmärrätkö?… Jätä minut nyt yksin.