— Niin, se on oikein. Suokoon Jumala, ettet tuottaisi häpeää tälle talolle. Sitte saat anteeksi kaikki omat syntisi, ja äiti-vainajasikin synnit tulevat anteeksi annetuiksi. Mutta sitä sinun ei tarvitse itkeä…
Josefa itki todellakin; äitiä muistaessa herui hänen silmiinsä kyyneleitä, jotka tänä päivänä olivat tavallista kuumemmat. Kaikki hänen aivojaan kiduttavat luvut ja läksyt olivat synnyttäneet häneen kiusallisen tunteen, joka kyynelten mukana suli lieventäväksi tuskaksi. Silmät vielä kosteina otti hän kirjan, suuteli Klaudinan kättä, niinkuin oli käsketty ja läksi huoneeseensa.
Pastori tuli samassa käytävään mennäkseen kyökkiin. Hän näki Josefan, vaikkei tyttö huomannut häntä, ja seisahtui. Pelkäsikö hän menneisyyden varjoja, aikoiko hän väistyä niiden tieltä, vai eikö hän enään uskaltanut katsoa lasta silmiin, sitte kun hänen rinnassaan oli liikahtanut tuo ensi tunne? Äkkiä hän kääntyi takaisin ja meni sinne, mistä oli tullutkin.
Seitsemäs luku.
Samaan aikaan huomasi Konrad, että hänen persoonansa oli tullut julkisen taistelun — jossa tosin taisteltiin yksin henkisillä aseilla — keskipisteeksi. Useimmat lehdet olivat painattaneet tuon häntä vastaan tähdätyn kirjoituksen, ja liittäneet siihen muistutuksia, kukin poliittisen ja kirkollisen katsantokantansa mukaan. Muutamat lehdet olivat siihen viitanneet aamunumerossaan, ottaakseen iltanumerossa asian tarkemman tutkimuksen alaiseksi. Uteliaisuudesta oli Konrad mennyt erääseen kahvilaan, jossa hän suurella tyyneydellä oli syventynyt sanomalehdistöön. Vilkkaasta erimielisyydestä päättäen, näytti hänen nimensä vielä seuraavinakin päivinä joutuvan monin kerroin mainittavaksi. Nämät hyökkäykset eivät itse asiassa osottaneet muuta, kuin että mielipiteiden luku aina oli yhtä suuri kuin henkilöidenkin; ja jokainen vaati omalle mielipiteelleen suurinta tunnustusta. Se oli samaa vanhaa, tuhatvuotista uskonsotaa, joka muuttaa rakkauden vihaksi; uskonnon verinen Kainin-merkki leijaili yhä kansojen päiden päällä, antaakseen viimeisen kirkon raunioilta merkkiä uuden taistelun alkamiseen.
Kotiin tultuaan tapasi Konrad kirjeen erään arvossa pidetyn lehden toimitukselta, jossa häntä pyydettiin julkisesti esittämään, mikä hänen kantansa oli asiassa; hänelle luvattiin lehden palstoilla tilaa niin paljon kuin hän tahtoi. Hän vastasi paikalla, ettei hänen periaatteensa valitettavasti sallinut hänen ryhtyä sanomalehtiväittelyihin. Uskonoppi oli omantunnon asia; hänelle oli tarpeeksi se tieto, ettei hän koskaan ollut rikkonut kristinoppia vastaan. Häntä johti yksin periaate: tee oikein, äläkä pelkää ketään.
Oli hänelle tullut vielä muitakin kirjoituksia. Muutamat seurakunnan-neuvoston jäsenet sekä pari hyväntahtoista seurakuntalaista olivat hänelle vakuuttaneet myötätuntoisuuttaan sekä kehoittaneet häntä pysymään kiinni vaalissaan. Eräs postikortti oli täynnä solvauksia ja alla seisoi "vartija". Konradin onnellinen luonne sai hänet hymyilemään koko asialle ja kristillisen suvaitsevaisuutensa osoitteeksi heittämään kirjoitukset paperikoriin.
Hänen isänsä ja Hedvig tiesivät kaikki. Käydessään vanhassa pappilassa sai hän sen kuulla. Hedvig suri ja murehti, että asiat olivat kääntyneet niin epäsuotuisiksi ja että Konrad ehkä taas heiltä riistettäisiin. Hän näytti kalpealta, sillä hän oli koko päivän harmitellut ja ollut levoton. Konrad koetti hellästi häntä rauhoittaa ja kun hän katseli hänen suruisiin silmiinsä, huomasi hän hänen salaa vuodattaneen kyyneleitäkin tähtensä. Mutta vanhus sulki poikansa syliinsä ja rohkaisi häntä. Maalaispastori oli vasta poikineen käynyt heillä; he olivat lähettäneet paljon terveisiä Konradille. Agata ei ollut tullut, sillä hän oli tahtonut säästää serkkuansa kiusallisesta kohtauksesta; mutta hän toivoi pian taas saavansa ilon viettää täällä hauskan illan Konradin seurassa.
Oskar oli todellakin pitänyt sanansa ja tullut pappilaan, jopa aivan siistin ihmisen näköisenä. Hän ei ollut voinut olla heti uudistamatta uutta pukuaan, koska hänelle sitäpaitsi vielä oli jäänyt jälelle kaksikymmentä markkaa. Tuntiessaan taas olevansa gentlemanni, oli hän paikalla hankkinut pullon viiniä ja sen kanssa niellyt muutamia tusinoita ostereita; se ruoka oli kyllä ennen ollut hänelle rakkaampi kuin Jumalan kymmenet käskyt. Syynä tähän hänen suureen tuhlaavaisuuteensa oli osaksi ollut palava halu taas kerran nähdä kyypparien juoksevan, osaksi se, että hän tahtoi koota voimaa pappilanretkeen. Käytyään sitte vanhan parturinsa luona, jolle hän esitteli itsensä maatilanomistajana, ilmestyi hän näyttämölle sangen onnellisessa mielentilassa, mikä hänen edellisen elämänsä jälkeen tuntui sitä suloisemmalta. Vanhan ulkoasun kanssa oli hänen käytöksensäkin niin varmistunut, ettei hän astunut sopivaisuuden rajojen yli.
Tämän kaiken huomasi maalaispastori paikalla. Se häntä suuresti harmitti, mutta hän alistui arvokkaasti välttämättömyyden alle, koskei talon isäntä enempää kuin hänen tyttärensäkään siitä loukkaantuneet, vaan päinvastoin kaikin voimin koettivat unohtaa menneisyyden ja osoittaa ainoastaan rakastettavuutta. Mutta Oskar oli sitte ruvennut voimaan pahoin, jonkatähden he molemmat olivat lähteneet pois aikaisemmin, kuin aikomus oli.