Hedvig oli joksikin aikaa jättänyt huoneen; silloin vanha Baldus aivan äkkiarvaamatta virkkoi:
— Jos sinä olisit varakas, niin minä antaisin sinulle sen neuvon, että kokonaan luopuisit kirkon palveluksesta.
Konrad hämmästyi. Niitä sanoja ei hän koskaan olisi odottanut isältään.
— Minkätähden? kysyi hän ja lisäsi samassa: — päinvastoin pitäisin silloin velvollisuutenani koettaa kärsiä vielä enemmän, jotten sortuisi rahan vallan alle. Vanhus nousi äkkiä ja astui hitain askelin, vaivalloisesti, ovea kohti, joka vei etehiseen. Hän avasi sen ja katsahti ulos. Sitte hän yhtä murtuneen näköisenä palasi takaisin paikalleen. Keuhkot olivat kuuluvassa työssä.
— Ei koskaan voi tietää, eikö siellä ehkä joku…
Yskäkohtaus esti häntä lopettamasta lausettaan. Se oli onttoa, kumeaa yskää, joka tuli hänen rinnastaan, koukistaen koko ruumista. Tämä yskä oli viime aikoina ollut hänen hiljaisena huolenaan. Vasaraniskujen lailla kalkutteli se kulunutta koneistoa, jatkaen hävitystyötä. Konrad tuki häntä ja soimasi häntä hellästi turhasta liikkumisesta.
— Minä tahdon kertoa sinulle jotakin, alkoi vanhus taasen; — olen tullut siihen vakuutukseen, että kokonaisen ihmisiän aikana olen uhrannut parhaat voimani turhaan asiaan. Ja minä pelkään, että sinun käy samoin. Vieläpä pahemmin. Minä olen vasta haudan partaalla saavuttanut vakaumukseni, mutta sinä astut vakaumuksesi johtamana elämään ja saarnastuoliin… Sitä suurempi on pettymyksesi kerran oleva. Sillä sinä et tule voittamaan mitään, vaikka tahtosi olisi kuinka väkevä ja sydämmesi kuinka suuri. Kaikki ihmiset, joitten tunteet ovat epätavalliset, ovat onnettomia ihmisiä, sillä heitä ei koskaan ymmärretä. Niinkuin muinoin Kristusta, vastustaa heitä koko maailma ja ilman osanottoa astuu tämä sama maailma heidän ohitsensa, vaikka heidän tuhastaan sitte nousisikin tuhatkertainen kostaja.
Kun hän siinä tapansa mukaan, kädet ristissä ja silmät kiinni istui vaipuneena tavattoman suureen ja leveään nojatuoliinsa, niin hän näytti sangen pieneltä ja kutistuneelta. Sitä omituisemman vaikutuksen teki hänen voimakas, hyvin säilynyt äänensä, ainoa, mikä ei ollut sopusoinnussa hänen vanhuutensa kanssa. Vaieten Konrad häntä katseli. Hän kuuli nyt jatkoa siihen, josta hänelle oli tehty viittauksia ja jota oli koetettu selittää vissiksi, kummalliseksi luuloksi. Ja kuitenkin puhui vanhus niin selvästi, niin järkevästi, niin tyynesti, että häntä täytyi ihaella. Tänä hetkenä saattoi huomata, kuinka hän nautti, saadessaan toiselle uskoa, mitä hän niin kauvan aikaa oli kantanut povessaan.
— Sanalla sanoen: en ole tehnyt mitään, joka olisi ollut ihmiskunnalle hyödyksi, jatkoi hän entisellä hitaalla äänellään. — Tänään haudattiin mies, jonka maalliset jäännökset veljesi siunasi viimeisellä siunauksella. Minä olin hänet kastanut, päästänyt ripille ja hänen avioliittonsa vahvistanut kirkon siunauksella. Ja kuitenkin hän kuoli kurjana koronkiskurina… Sadat ja tuhannet ovat nuoruudessaan seisoneet edessäni puhtain mielin lausumassa uskontunnustustaan; he ovat luvanneet pysyä Jumalalleen uskollisina ja täyttää pyhimmät velvollisuutensa Jesuksen nimessä. He ovat tulleet vanhemmiksi, lähteneet maailmalle ja unohtaneet kaikki. Heistä on tullut sitä ja tätä, he ovat varastaneet ja ryöstäneet, pettäneet lähimmäistään, rikkoneet avioliittonsa, he ovat nostaneet kätensä tekemään väärää valaa. He ovat lähteneet sotaan murhaamaan, he ovat pilkanneet Jumalaa ja julkisesti häväisseet samaa temppeliä, jossa he kerran hartaina seisoivat. He ovat pahoin pidelleet isää ja äitiä, saattaneet oman veljensä talottomaksi, tavarattomaksi ja nauraen yllyttäneet omia lapsiaan syntiin… Ja yhtä sukupolvea on seurannut toinen ja minun rakkauteni on yhä pysynyt entisellään, ja aina on maailman hyörinä tappanut sen, mitä kirkossa Jumalan kunniaksi julistin. Pitäisikö tämän kaiken rauhoittaa kuoleman hetkellä, poikani? Pitäisikö sen muodostaa lopun siihen, joka alkoi Golgatan tuskilla? Ei, minä olen pettänyt itseäni ja tuhansia muita. Minä saarnasin pimeydessä enkä muistanut etsiä valkeutta. Minä näin vain puolikkaan ihmisyydestä, enkä kokonaisuutta. Näin vain heikomman puolen; väkevämpi oli muualla: se virui kurjissa asunnoissa, puutteessa ja surussa, himojen ja paheiden keskellä, riippuvaisena itsekkäisyydestä ja raa'asta väkivallasta. Antakoon Jumala, johon minä vakaasti ja horjumattomasti uskon, siks'etten voi asettaa mitään muuta hänen sijallensa, minulle anteeksi tämän suoruuteni. En voi menetellä toisin.
Tämä uskontunnustus oli enemmän kuin pelkkä tyhjä lause: se oli kidutetun sielun viimeinen epätoivoisa huuto, sielun, joka nöyrästi oli kärsinyt elämän tuskat ja nyt hartaasti rukoili vapahdusta. Hauta oli auennut ja siitä nousi häntä vastaan toisen maailman kauhu: suuri tuntemattomuus, joka muuttui hiljaiseksi liekiksi; se yleni taivasta kohti ja loihti äärettömään avaruuteen valoisan ihmemaan, joka iäisenä totuutena liiteli pois maailmasta.