Mutta tällä asiain käänteellä oli toinenkin hyvä puolensa; se säästi hänet toisen kerran näyttäytymästä pastori Baldukselle sangen huonossa valossa. Tulevaisuudessa sitte kyllä itsestään ilmaantuisi tilaisuus, jolloin hän saisi puhdistua pastorin silmissä.
Tämä kaikki teki, että hän, koettaessaan vaikuttaa mahtavimpiin seurakunnan jäseniin, ei vetänyt esiin muuta kuin Konradin uskonnollisen kannan; hän sanoi häntä ateistiksi, jumalallisen opin väärentäjäksi ja valtiollisen auktoriteetin viholliseksi, jonka mielipiteet epäilyttävässä määrässä kallistuivat sosiaalidemokraattien puolelle. Hän ei vedonnut yksin kirjaan vuorisaarnasta, vaikka kyllä sekin hänen mielestään oli vaarallinen kirja, vaan ennen kaikkia siihen, mitä hän Konradin omasta suusta oli kuullut. Aivan sivumennen hän huomautti, että odotettavissa oli muuan paljastus, josta ei vielä saanut puhua, mutta joka tulisi panemaan koko seurakunnan hämmästyksiin.
Suurimmalla menestyksellä vaikutti Bock samanmielisiin virkaveljiinsä sekä muutamiin kirkollisiin herroihin. Niihin kuului ensi sijassa superintendentti Thürmel, jonka hallussa oli tämän piirin korkein valvonta, ensimmäinen pappi Holtmann ja lukkari Magner. Viimemainittu oli suuri juutalaisvihollinen, pääasiallisesti siitä syystä, että tässä kaupunginosassa oli tavattoman paljon juutalaisia, joka vaikutti kirkollisten verojen vähyyteen. Hän oli muutamia lukukausia lukenut jumaluusoppia, mutta sitte jostakin syystä jättänyt lukunsa. Myöhemmin oli hän antautunut Pyhän Martan palvelukseen, jolloin tuo samainen yliopistoaika oli luettu hänelle suureksi ansioksi. Vaikka Konrad oli hänen esimiehensä, niin ei se estänyt häntä salaa toimimasta häntä vastaan, siten ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta Bockilta.
Holtmann oli kunnon mies, mutta hänellä oli se heikkous, ettei hän rinnallaan voinut kärsiä ketään itseään etevämpää henkilöä. Jo heti ensi kerran tavattuaan Konradin oli hänet vallannut tuo epämiellyttävä tunne, jota ihminen aina tuntee, kun hän luulee tähän asti pienessä piirissään koskematonta merkitystään uhattavan. Ensi kerran keskusteltuaan Konradin kanssa hän jo väkisinkin oli huomannut, että tämän tohtori Balduksen tiedot olivat melkoiset, eikä yksin jumaluusopissa, vaan monessa muussakin asiassa. Sitäpaitsi tuon tulevan virkaveljen levollisuus ja usein ilmaantuva iva olivat häntä suututtaneet. Ja näistä syistä oli hän taipunut Bockin vaikutuksen alaiseksi pikemmin kuin ehkä muutoin.
Nikolaus Brennerlein, joka aina luuli joka paikassa tarvittavan sanojaan, oli tällä kertaa päättänyt asettua puolueettomalle kannalle ja ainoastaan kaukaa katsella tämän "kirkkoriidan" kulkua, niinkuin hän äidilleen nimitti koko liikettä; sen hän teki jo Magnerinkin tähden, jota hän päivä päivältä yhä enemmän toivotti sinne, missä pippurit kasvavat. Sitäpaitsi hän oli ruvennut katselemaan kaikkia kirkollisia asioita suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän oli sitä mieltä, etteivät hänen tulonsa olleet minkäänlaisessa suhteessa hänen työhönsä (josta Ulrika syytti hänen tavatonta ruokahaluaan); sentähden hän jo kauvan oli aikonut ottaa vastaan erään toimen, jota hänelle oli tarjottu, nimittäin illoin olla piletintarkastajana likeisessä huvipaikassa, jota hänen oli tapana nimittää "tanssisaliksi". Eihän sellainen virka tosin oikein sopinut kirkon palvelijan arvolle, mutta lopullisesti oli raha sentään pääasia tässä maailmassa. Hän iloitsi jo edeltäkäsin siitä, että hän sitte näkisi siellä ylioppilaita, joitten naamoista heti saattoi huomata, että he olivat teoloogeja. Ja hän kuvitteli miten hauskaa olisi, kun hän valssin sävelten soidessa valaistussa salissa itsekseen voisi huudahtaa: onhan kirkkokin täällä!
Kaikki nämät vehkeilyt eivät sentään voineet estää konsistoria, vastoin kaikkien luuloa, vahvistamasta Konradin vaalia. Itse hän pysyi aivan levollisena, sillä hän piti parhaana vastauksena arvokkaasti odottaa, mitä tulisi. Ja vielä suuremmaksi kävi hänen levollisuutensa, kun hän kuuli, ettei kukaan sentään ollut uskaltanut ahdistaa hänen persoonaansa, niinkuin hän oli odottanut. Vähitellen hänestä aivan katosivat ne ajatukset, jotka hiljan olivat tuottaneet hänelle niin levottomia hetkiä. Hän saattoi taas vapaasti pyrkiä ainoaa korkeaa päämääräänsä kohti: tulla seurakuntansa rakastavaksi sielunpaimeneksi, joka ei tahtonut kuin hyvää ja jaloa eikä kehoittanut ihmisiä kuin tekemään oikein. Sanalla sanoen: hänen ensimmäinen esiintymisensä kirkossa näytti muodostuvan tapaukseksi, johon sekä ystävät että vihamiehet samalla hartaudella ottivat osaa.
Samalla koetti hän, aina kun tilaisuus ilmaantui, ottaa selvää seurakuntansa köyhistä ja sorretuista. Hän lupasi auttaa missä suinkin voi, tai auttoi heti paikalla jos vain oli mahdollista, ja toimitti usein apua muiden kautta. Aina hän osoitti olevansa lempeä ihmisystävä, joka kaikkien tekojensa ojennusnuorana pitää todellista kristityn velvollisuutta ja koettaa löytää syyt pahimpiinkin seurauksiin. Siten hän sai ystäviä sielläkin, missä elämän kurjuus helpointen synnyttää vihaa. Hänellä oli suuria tuumia, jotka hän aikoi toteuttaa, kunhan hän vain oli varma asemastaan: hän tahtoi saarnata sisällisesti ja toimia ulkonaisesti, herättää välinpitämättömiä, kehoittaa varakkaita lähimmäisrakkauden töihin ja koettaa rakentaa siltaa köyhien ja rikkaiden välille. Siten hän varmaan parhaiten voittaisi vihollisensa ja kostaisi heille sen, minkä he hänelle olivat tehneet. Ja jos kohta hän siten hankkisi heitä vain enemmän, jos hän erehtyisikin, niin päätti hän sittenkin aina pysyä samana. Hyvän täytyi lopullisesti voittaa pahan.
Näiden alkavien virkatoimien tähden oli hän miltei unohtanut Josefan. Ja olihan se anteeksiannettavaa, koska hän tiesi hänen olevan hyvässä turvassa veljensä luona, tai ainakin luuli, että niin oli. Kerran vain hän pikipäin oli käynyt siellä; ja silloin oli hän kuullut, että Josefa oli tottelevainen ja ahkera, sekä että Julius oli auttanut ja tulevaisuudessa aikoi auttaa hänen pieniä siskojaan.
Tästä oli Konrad niin ilostunut, ettei hän ensinkään ollut tullut ajatelleeksi Juliuksen ja Josefan välisen sukulaisuuden mahdollisesti vaikuttaneen hyvään tekoon. Hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla. Klaudinan läsnäollessa hän kiireesti oli tervehtinyt Josefaa ja silloin luullut huomanneensa, että merkillinen muutos oli tapahtunut koko hänen olennossaan; hän oli moneen kertaan luonut neiti Schaffiin ikäänkuin kysyvän katseen, mutta Konradiin hän tuskin oli vilkaissut. Hänen käytöksessään oli ollut jotakin selittämätöntä, kamalaa; jotapaitsi hän Konradin mielestä oli näyttänyt hyvin kärsivältä ja sekaantuneelta. Hän oli tuskin ojentanut hänelle sormensa päät ja hänen kysymykseensä, mitä kuului, oli hän ainoastaan vastannut ääneti nyökäyttämällä päätään. Sinä hetkenä oli hän selittänyt tuon omituisen käytöksen tulevan siitä, että hän suri pientä sisartaan, mutta jälkeenpäin oli hän ruvennut sitä ajattelemaan.
Eräänä aamupäivänä hän taas läksi veljensä luo puhumaan jostakin vähäpätöisestä asiasta. Pastori oli juuri opettamassa rippikoululaisiaan, jonkatähden hänellä oli aivan vähän aikaa. Hämmästyksekseen Konrad silloin kuuli, että Josefa makasi sairaana huoneessaan. Hän valitti päänsärkyä, hänellä oli kuumetta ja Klaudina oli lähettänyt noutamaan perhelääkäriä. Asia näytti Juliukselle olevan vastenmielinen, mutta hän pysyi tyynenä; jopa tuntui hänen kasvoissaan olevan jotakin surumielistä.