Asia oli hänelle kiusallinen siitä syystä, että kastaminen oli määrätty seuraavaksi päiväksi ja useita ystäviä ja virkaveljiä oli kutsuttu olemaan läsnä tilaisuudessa. Konrad sen kyllä tiesi, mutta hän hämmästyi, että aika oli kulunut niin pian. Hän ei enään ollut yrittänytkään vastustaa Josefan kastamista, sillä olisihan se ollut turhaa, koska Julius sitä tahtoi ja koska hän lisäksi saattoi vedota Josefaan ja hänen isäpuoleensa. Hänestä tuntui vaan kummalliselta, että Josefa, joka varmaankaan ei selvästi ymmärtänyt juhlallisen toimituksen tarkoitusta, vapaaehtoisesti olisi suostunut siihen. Kunhan hän vaan tuli onnelliseksi, silloinhan pyhän veden päämaali oli saavutettu.
— Neiti Schaff on hyvin huolissaan Josefasta ja tekee kaikki mitä hän suinkin voi, jatkoi Julius. — Hän poistuu tuskin hetkeksi hänen vuoteensa äärestä. Toivokaamme nyt, että kaikki päättyy hyvin. Ikävä vaan että kutsutuille täytyy lähettää kielto.
Konrad tahtoi itse nähdä miten Josefan oli ja sanoa hänelle edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta käytävässä tapasi hän Klaudinan, joka pyysi, ettei hän häiritsisi sairasta, koska tämä juuri oli vaipunut virkistävään uneen. Hän lausui sen niin ystävällisesti ja näytti todellakin olevan niin huolissaan, että Konrad vaan toivotti pikaisia parantumista, lähetti Josefalle terveisiä ja samassa kääntyi takaisin. Hän oli sinä hetkenä valmis tuomitsemaan häntä paljon myötätuntoisemmin kuin hän ja hänen isänsä siihen asti olivat tehneet.
Itse teossa Josefa ei ensinkään nukkunut, vaan istui vuoteessaan, kuumottavin kasvoin odottaen Klaudinaa. Tässäkin tilassa piti hänen lukitun oven takana sanella hänelle ulkoa opittu virsi, "jottei opintoihin syntyisi häiriötä vaan henki pysyisi terveenä", niinkuin Klaudina sanoi. Saadakseen kastamisen siirretyksi eteenpäin, oli hän esittänyt tämän taudin, jonka puhkeamiseen hän itse etupäässä oli syypää, vaarallisemmaksi kuin se itse asiassa oli.
Konrad tuli monena päivänä peräkkäin kysymään mitä Josefalle kuului, mutta ei saanut häntä nähdä eikä kuulla hänen parantuneen; vihdoin häntä rauhoitettiin sillä tiedolla ettei mitään pahaa ollut odotettavissa.
Sen sijaan hän usein oli tavannut Agatan sisarensa luona; he olivat viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä ja hänen oli tarkkaan pitänyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Agatan poissaollessa. Joka kerta, kun tyttö autuaallisin katsein ja sydämmellisesti lausuttuaan "näkemiin asti" oli lähtenyt, tunsi Konrad sanomatonta tyhjyyttä. Molemmat olivat siitä sisällisesti vakuutetut, että kerran hiljaisuuden hetkenä vapahduksen sanan täytyi päästä ilmoille, ja nauttivat siitä jo edeltäkäsin, rakkautensa yhä vahvistuessa. Tuo autuas aavistus, että heidän sydämmissään vallitsi sama, vielä lausumaton kaiho teki heidät onnellisiksi jo ennenkuin he olivat siitä vakuuttautuneet. Heidän sopusointuisa ja epäitsekäs onnensa oli kahden suoran, samoin-ajattelevan luonteen onnea; he olivat eroittamattomat toverit, ja heidän salaista sopimustaan vahvisti jokainen katse, jokainen kädenpuristus.
Agatalta, joka nyt asui naimisissa olevan serkkunsa, luona, kuuli Konrad myöskin, ettei maalaispastori poikineen vielä ollut lähtenyt Berliinistä. He oleskelivat päinvastoin yhä hotellissaan. Oskar näytti todellakin aikovan pysyä pinnalla. Mutta äkkiä oli maatalous ruvennut häntä kyllästyttämään, vaikka hänen isänsä joka päivä kuvaili sen viehätystä, niinkuin mikäkin siveydensaarnaaja, joka kaikin voimin tahtoo niittää työstään hedelmiä. Päinvastoin oli Oskar sanonut tahtovansa jäädä Berliiniin ja siellä antautua johonkin toimeen. Vanhus tuli silloin vallan onnettomaksi, suuttui ja käytti joka kerta sanoja "synnin pesä", kun puhe kääntyi siihen aineeseen.
Mutta varoitukset eivät auttaneet. Ja kun Oskar sitte pyhästi oli vannonut parantuvansa, koska rakkauden perkelekin nyt oli lähtenyt hänestä (niinkuin maalaispastori kuvannollisesti sanoi), niin ei isä ollut voinut muuta kuin taipua ja ruveta etsimään sopivaa toimialaa.
Päivät kuluivat ja päätökseen ei päästy, mutta kaupunki katsottiin tarkkaan ja kaikenlaisissa huveissa käytiin, sillä Oskar tiesi joka päivä esitellä uusia, joten ei pastorin kukkaro koskaan ehtinyt levätä. Lopulta miellytti virkistävä pääkaupungin-elämä itse maalaispastoriakin siihen määrään, että hän seurakunnaltaan pyysi virkavapautensa pidentämistä. Isän ja pojan tuli aina nälkä samaan aikaan, molemmat pitivät he oikeasta oluesta ja hyvästä viinistä; ei siis kumma, jos he käsi kädessä astellessaan äkkiä ikäänkuin sisällisestä sopimuksesta seisahtuivat ja yhtaikaa kysyivät toisiltaan: "mennäänkö?" Koskei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, niin he pian olivat astuneet sisään kapakan ovesta — mutta myöhään astuakseen siitä ulos.
Kahdeksas luku.