Kahdenkymmenennen kolminaisuussunnuntain aamupäivänä, ennenkuin kellot olivat soineet, alkoi kansaa rientää Marta-kirkolle, tuota leveää, jättiläiskokoista ovea kohti, joka puolen vuosituhatta itsepintaisesti oli vastustanut ajan hammasta. Sitte rupesivat vaskiset kielet korkealla tornissa liikkumaan. Niiden kirkas, heleänterävä soitto pani metallin väräjämään ja lakkaamattoman jyminän humistessa ilmassa tiheni ihmisjoukko, joka taajana virtasi kuluneita rappusia myöten oviholvista sisään. Heti ovensuussa oli haaltunut, keskiajan lapsellista yksinkertaisuutta huokuva kuva, joka esitti luurankojen tanssia. Tuonnempana oli melkein koko seinän täyttävä hautamerkki, rautainen korkokuva, entisten aikain mestarityötä. Tämän ohi veivät leveät raput kuoriin ja lehtereille.
Tänä kylmänä, kuivana marraskuupäivänä loisti aurinko tavattoman voimakkaasti. Sen valo oli ilostuttanut ihmismieliä, pukenut maailman ihanaan kirkkauteen ja valanut ystävällistä hohtoa kirkkoon. Sen mahtava, ylevästi vaikuttava keskus, joka muuten yksitoikkoisine pilareineen ja värittömine seinineen teki paljaan ja runottoman vaikutuksen, näyttäytyi tänään palmujen, kukkien ja seppelten koristamana. Kirkon ilma oli ikäänkuin pyhitetty: siinä liiteli vihitty tuoksu murhelavasta, jolta puuttuu ruumis.
Sisäovet olivat avatut selälleen ja kynnyksen yli astuivat kirkon mahtimiehet, maistraatin valiokunta ja seurakunnan etevimmät edustajat, sekaantuakseen ihmisjoukkoon, joka vaieten, hiljaa tungeksi eteenpäin ja uteliaasti katseli ympärilleen. Sanattomina tuttavat nyökäyttivät toisilleen päitään tervehdykseksi, sieltä täältä kuului hiljaista kuisketta, jonka äänen voitti kolehtirahojen kilahteleminen torniholvin seinään kiinnitetyssä tinarasiassa. Silloin tällöin pysähtyi joku hurskas ihminen taivuttamaan päätään hiljaiseeen rukoukseen, ennenkuin hän astui pyhitettyyn huoneeseen.
Koko seurakunta näytti kokoontuvan pitämään hartautta Herran päivänä. Siinä oli ihmisiä jotka saapuivat sisällisesti tarpeesta, saadakseen sydämmilleen ylennystä, tavanmukaisia kirkonkävijöitä, hurskaita kirkonpaimenia, joitten kasvot olivat parrattomiksi ajetut, ja sirosti puettuja, elämäniloisia miehiä, jotka olivat tulleet katselemaan saarnaajan ensimmäistä esiintymistä, niinkuin mitäkin teaatterinäytäntöä. Eninten oli sentään naisia, varsinkin rippikoulutyttöjä; hyväntapaisina ja itsetietoisina nämät nuoret neitoset pastorinsa käskystä, virsikirjat kainalossa joka sunnuntai saapuivat kirkkoon, pitkinä riveinä koristamaan penkkejä.
Vähitellen kirkko täyttyi. Perhepenkit ja muut paikat olivat jo aikoja sitte otetut, mutta yhä vieläkin lisääntyi ihmisvirta; se käytti hyväkseen jokaista lovea, tunkeutui sivuille, sulki käytävät ja pakkautui aina perälle, pääalttarin portaille asti, josta "Kristuksen ylösnouseminen" kalpeana, aaveentapaisena kuvana loisti esiin kivisen kastemaljan takaa. Samallaiselta näytti lehtereillä: penkit täynnä ja istuvien takana satoja seisojia, jotka kurottivat päitään alas kirkkoon tai pilareilla oleviin tauluihin.
Saarnastuolin vieressä istuivat kirkonvanhimmat ja seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet; virkamiehiä, kauppamiehiä ja muita kaupunkilaisia, joitten kasvoilla kuvastui päivän koko merkitys. Sitäpaitsi toisten seurakuntien pappismiehiä, sekä vapaamielisiä että oikeauskoisia herroja ja tunnettuja henkilöitä, joiden valokuvia saattoi tavata näytteillä vissien kirjakauppojen ikkunoissa. Sitten eri synodien, sekä arvonimellisiä että arvonimettömiä jäseniä, kirkollisia ammattioppineita, kaupunkilähetyssaarnaajia, kristillisten yhdistysten puheenjohtajia, ja kunniasijalla, kaikkien nähtävänä, kenraalisuperintendentin ja erään kultusministeristön esittelijäneuvoksen välissä kirkon korkeimpana edustajana konsistoriaalipresidentti, mies kuuluisaa sukua.
Vähän matkan päässä istui Julius, joka tänään oli luovuttanut pääsaarnansa toiselle, ja hiukan kauvempana Klaudina. Hän saattoi paikaltaan nähdä suoraan saarnastuolille, mutta toistaiseksi liitelivät hänen silmänsä pitkin kirkkoa, etsien tuttavia. Ikävä vain ettei kirkossa sopinut käyttää teaatterikiikaria. Minkä vaikutuksen nuori pappi tulee tekemään? Miten hän käyttäytyy, mistä hän puhuu? ajatteli Klaudina.
Ylenkatseellinen hymy pujahti hänen huulilleen, kun hän etupenkin päässä huomasi vanhan Balduksen, sekä hiukan taempana hänen tyttärensä muutamien ystävättärien seurassa. Ukko näytti olevan niin onnellinen, niin täynnä suloista turvallisuutta, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hänen poikansa virkaanastuminen tänään vahvistetaan iankaikkisuuden sinetillä ja seppelöidään laakereilla. Adam Simmer istui myöskin kirkossa ja toisella puolen näki Klaudina hänen rouvansa onnettoman selibaattineidin kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, ettei täältä enään puuttunut muuta kuin Josefa; mutta tyttö, joka tuskin oli tointunut taudistaan, istui nyt huoneessaan yksin, surullisena, ajatellen huomispäivän kastamista.
Kirkonmeno alkoi ja ovet suljettiin. Hiljaa, juhlallisesti rupesivat urut soimaan, soitto paisui voimakkaaksi, kirkkaaksi ja ääniaallot täyttivät pauhinallaan koko kirkon Nuo urut olivat kuin kokonainen orkesteri ja niitä soitti taiteilija; hän oli noita suuria urkureita, joita tuskin kukaan tuntee, siksi että he tavallisesti vain kirkkokonserteissa osoittavat mestariuttaan.
Kirkkokööri yhtyi soittoon ja heleät pojan-äänet lauloivat aamuvirren, joka mahtavasti kaikui pilariholveissa ja pani kuulijat syvään hartauteen. Temppelin ihanissa suojissa kuului jokainen tavu, sanat ja urkujen säestys sulivat ihmeelliseksi kokonaisuudeksi, joka miltei yliluonnollisena soittona kaikui taivaan valoisilta mailta. Katto ja seinät tuntuivat laajenevan äärettömäksi kuvuksi, jossa "kunnia Isälle" saattoi vieriä aivan rajoja tuntematta.