Tuontuostakin avautui vielä ovi ja varpaillaan hiipi joku myöhästynyt, ääneti, johonkin nurkkaan. Ja äkkiä astui sisään myöskin Bock Kickertin seuraamana. Kaikkien nähtävänä asteli hän pääkäytävää myöten, kumarsi presidentille ja istuutui, nöyrän kirkonpalvelijan opastamana, mahtimiesten joukkoon.
Seurakunta oli laulanut virren ensi värssyt, urkujen soitto lakkasi ja kaikkien silmät suuntautuivat sakaristoon päin. Sieltä astuikin esiin Konrad; suorana, hitaasti, tekstikirjat kainalossa, hännystakkiin puetun Brennerleinin saattamana likeni hän saarnastuolia. Hiljainen kuiske kuului kirkossa ja tuhannet päät silmäparineen kurottautuivat odottamaan komean miehen ilmaantumista saarnastuoliin.
Äkkiä Konrad siinä seisoikin kaikkien edessä. Hän asetti tekstikirjat viereensä, peitti kasvot käsillään, painoi päänsä syvästi alas ja toimitti äänettömän rukouksen. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi ympärillä. Se oli itseensä vaipuneen ihmisen sanatonta kieltä, joka aina herättää myötätuntoisuutta. Mikään ei häirinnyt hartautta. Ainoastaan kadulta kuului hiljainen, kumea humu kuin myrskyisen meren kaukaiset mainingit: iloinen Berliini siellä jatkoi herkeämätöntä elämäänsä; nämät vahvat muuritkaan eivät voineet sitä estää kuulumasta.
Sitte alkoi Konrad voimakkaalla, sointuvalla äänellä:
— Olen tämän päivän tekstiksi valinnut sanat, jotka löytyvät Mateuksen evankeliumin viidennessä luvussa, värssystä kolmekymmentäkahdeksan värssyyn neljäkymmentäneljä: "Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan: vaan joka sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle myös toinen. Ja joka sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös hänelle muukin vaate. Ja joka sinua vaatii peninkulman, niin mene hänen kanssansa kaksi. Anna sille joka sinulta anoo: ja älä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää. Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä jotka teitä sadattavat: tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat: ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat."
Tässä saarnastuolissa, joka oli kokonaan valkeasta marmorista, oli seisonut suuria jumaluusoppineita, miehiä, joiden maine eroittamattomasti liittyi Berliinin historiaan ja tähän kirkkoon. Sitä kannattivat symbooliset, palmujen ja lehvien koristamat kuvat Uskosta ja Toivosta, ja kattona oli pilviä, joilla liiteli enkeleitä, pitäen käsissään Jumalan kymmenten käskyjen tauluja. Näitä ryhmiä kultasi tänä hetkenä häikäisevällä valollaan aurinko.
Nousten yhä ylemmäksi, valoi se pääalttarin kapeitten, maalattujen ikkunoiden läpi säteitään pilarikäytäviin, lehtereille ja marmorikoristeille, sirotellen kaikkialle punertavia ja vihriähtäviä kielekkeitä.
Konrad alkoi selityksensä. Alussa ei hän löytänyt niitä sanoja, joita hän olisi tahtonut: epävarmoina, kankeina tulivat lauseet hänen huuliltaan. Odottamattoman suuri ihmisjoukko, joka ei päästänyt häntä silmistään ja monet vihamiehet, joitten hän tiesi sydämmiensä pohjasta suovan hänelle pahaa, tuo kaikki herätti hänessä toivottomuutta.
Hänellä oli tapana kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle katselemaan kuulijoitansa ja hillityillä liikkeillä merkitsemään sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Tuolla alhaalla näki hän Bockin, käsivarret ristissä rinnalla, huulet puserrettuina kovasti yhteen ja katse vilkkumatta tähdättynä häneen; ja siellä se istui konsistoriaalipresidentti ja muut etevät hengelliset herrat, joitten oikeauskoiset mielipiteet hän niin hyvin tunsi. Näiden ihmisten läsnäolo rajoitti hänen tunteitaan, laimensi hänen henkistä voimaansa ja esti hänen puhettaan tulvimasta koko voimallaan. Ajatus toimeentulosta, rakkaus isään ja sisareen taistelivat hänessä tarpeen kanssa vapaasti julistaa omantuntonsa oppia.
Mutta hän voitti ristiriidan ja koetti yhä kehittää ja muodostella johtavaa juonta.