Hän puhui rakkaudesta vihollisiin, lähimmäisen auttamisesta, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta. Koko kristinoppi, ristinkuolema Golgatalla, kaikki mitä Kristus vaati ajallisen autuuden voittamiseksi sisältyi tämän tekstin sanoihin. Kristusta saattaa ymmärtää ainoastaan silloin, kun on oppinut ymmärtämään itsensä. Kristus oli köyhien ystävä sentähden että hän oli heikkojen ystävä ja siitä syystä hylkäsi hän kaiken väkivallan. Sillä hän tiesi, että väkivaltaa harjoittivat maan suuret, voimakkaat ja mahtavat valtiaat. Väkivalta ja vääryys olivat hänestä samaa, sillä vasta väkivallan kautta oli vääryys syntynyt. Hän, joka ei monasti tietänyt kuhun hän päänsä kallistaisi, hänhän juuri oli lausunut: antakaa keisarille, mitä keisarille tulee. Mutta sitä hän ei ollut sanonut loukatakseen köyhiä ja tarvitsevia, vaan siksi, että hän tiesi, ettei väkivallalla ja uhalla mitään saada aikaan. Kun Kristus sanoi: ei minun valtakuntani vielä ole tullut, niin hän sillä tarkoitti: ei ole vielä tullut se aika, jolloin viha muuttuu rakkaudeksi, väkivalta nöyryydeksi, vääryys oikeudeksi; jolloin mahtavat astuvat alas valtaistuimilta ja rikas likenee köyhää, siten vapaaehtoisesti täyttääkseen minun oppiani… Sillä Kristuksen valtakunta oli aina itsekieltäymyksen valtakunta.

Ennenkuin ihminen siis ryhtyi väkivaltaiseen tekoon, niin hänen tuli asettaa itselleen kysymys: auttaako se? Ja sen piti tapahtua sekä yksityisten että kansojen elämässä. Jokapäiväinen kokemus todisti, että kun pahaan sanaan vastasi samalla mitalla, niin ei sillä voittanut muuta kuin pahennusta: se joka hyökkäsi toisen päälle, se sai takaisin nyrkiniskuja, ja se joka verta vuodatti, sen verta vuodatettiin. Kristuksen opin vapahtava voima oli juuri siinä, että se piti voittona itsekieltäymystä, eikä pahan kostamista pahalla. Sillä hän tiesi että löytyi voima, jonka heikoinkin omisti ja jolla hän saattoi voittaa väkevämmän; tuo voima oli siinä että hän sai hänen häpeämään: häpeän tunne se langenneimmankin ihmisen rinnassa sytytti eloon paremman minuuden viimeisen kipinän, sai hänet kääntämään pois kasvonsa ja nolona luomaan silmänsä maahan.

Selvästi saattoi huomata, että Jesus aina oli pitänyt nöyryyttä täydellisimpänä siveellisenä voimana sekä itselleen että muille. Sentähden hän ilomielin, anteeksiannon harras hymy huulilla oli mennyt kuolemaankin — sillä tiesihän hän, ettei voitto ollut niiden, jotka väkivallalla ristiinnaulitsivat hänen, vaan yksinomaan hänen omansa, joka oli alistunut välttämättömyyden alle ja sammuvien silmiensä viime säteillä julistanut anteeksiantoa, pannen vihollisensa häpeämään. Sillä tiesihän hän, että ihmisen korkein hyve oli pysyä periaatteilleen, opilleen ja teoilleen uskollisena viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Konrad oli puhunut noin kymmenen minuuttia, tosin selvään ja ymmärrettävästi, mutta yhä vielä tuntien samaa pakollisuutta, joka tuontuostakin esti häntä kehittämästä ajatustaan niin, kuin hän oli toivonut. Äkkiä huomasi hän Agatan, joka kalpeana istui isänsä vieressä, katsellen häneen sanomattoman merkitsevästi. Hän tunsi, kuinka hänen sydämmensä rupesi lyömään, kuinka koko hänen olentonsa virkistyi ja sai ikäänkuin uutta elämää. Tieto hänen läsnäolostaan, hiljainen rakkaus häneen antoi hänen sanoilleen voimaa, intoa ja sujuvuutta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta, hänet valtasi autuaallinen huumaus. Hänen mieleensä palasi kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli tuntenut yksinäisessä työhuoneessaan; ja hänen äänensä laajeni, se kävi helläksi, sointuisaksi. Lauseet muodostuivat taiteellisiksi, niiden sisällys tuli kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kuin kristalli ja pääjuoni kehittyi yhä enemmän hiotuksi ja täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hän ei saarnannut, vaan hän piti syvämietteisen puheen, joka kahlehti ajatukset ja liikutti sydämmet. Teksti oli vain perustuksena, jolle ajatusten rakennus nousi, pyrkiäkseen yhä korkeampaan tietoisuuteen.

Seurakunnan harrasta hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin kova, ilkeä yskä, joka tuontuostakin pääsi vanhan Balduksen rinnasta ja tunki kirkon kaukaisimpaankin soppeen. Konrad jatkoi:

— "Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat…" Niin, rakkaat ystävät, mitä me muuta voimme kuin tuntea kasvoillamme häpeän punaa, iloita heränneestä omastatunnosta ja koettaa virvoittaa ja parannella polttavaa haavaa, jonka lempeys rintoihimme iski. Sillä iankaikkinen totuus on, ja iankaikkisena totuutena tulee pysymään niin kauvan kuin ihmisiä maan päällä vaeltaa, että viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta. Niin suuri ei ihmisen kostonhimo saata olla, ettei se joskus löytäisi tyydytystä uhrinsa nöyrästä ystävällisyydestä; eikä niin valheellista ihmistä saata olla, ettei hän kerran lausuisi itselleen totuuden sanoja: sinä olet pettänyt itsesi. Sillä olisiko mahdollista, ettei ihminen, joka on sadatellut, vainonnut ja vahingoittanut, kerran yksinäisenä hetkenä pakostakin tunnustaisi, että hänen sadattelunsa, vainoomisensa ja vahingoittamisensa oli turhaa; joka ei, katsellessaan uhrinsa hiljaisia, kärsiviä piirteitä, tuntisi tarvetta puhjeta sanoihin: "minä pidin sinua heikkona pelkurina, mutta nyt näen, että sinä olet väkevämpi minua, sillä sinä olet kestänyt ja kärsinyt. Mutta se on juuri sitä Jesuksen Kristuksen iankaikkista rakkautta, joka sisältyy sanoihin: joka minuun uskoo, hän saa avun. Tässä ei ole kysymys uskosta kuolleitten herättämiseen, sillä se, jonka elämän valo on sammunut, se ei palaja takaisin; eikä myöskään uskosta synnittömän Vapahtajan yliluonnolliseen syntyperään; hän vaelsi ruumiillisessa muodossa maan päällä, hän vuodatti verensä — kuinka hän muuten olisikaan voinut kärsiä ja kuolla aivan inhimillisesti, niinkuin kurjin meistä…"

Sinä hetkenä syntyi eri haaroilla kirkossa omituinen liike: päitä nyökäytettiin ja käänneltiin, kasvoihin tuli harmistunut ilme, ikäänkuin yleinen vastalause olisi ollut tekeillä. Sitte seurasi entinen hiljainen hartaus, jota ei häirinnyt muu kuin vanhan Balduksen yskiminen.

— Ei, tässä on kysymys uskosta siihen, että hyvät työt yksin luovat sieluun sen rauhan, joka tekee ihmisen todellakin onnelliseksi. Se, joka voi sanoa, ettei hän ole ollut pahaa vastaan, vaan että hän köyhälle ja kurjalle on antanut hameensa, että hän on rakastanut vihollistansa, siunannut sitä, joka häntä on sadatellut, tehnyt sille hyvää, joka häntä vihasi ja rukoillut niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat; ja että hän vihdoin, niinkuin Kristus, on kääntänyt toisen poskensa sille, joka häntä löi toiselle: yksin sillä, joka omistettuaan nämät hyveet ja täytettyään tämän opin on tehnyt itsensä Jumalan kaltaiseksi, on sama oikeus kuin Kristuksella, nimittäin kutsua itseään Jumalan pojaksi, joka hyvänä, rakkaana lapsena uskaltaa puhua isästään, jonka kasvoja ei hän tosin koskaan ole nähnyt, mutta joka ylevyyden ja oikeuden perikuvana elää hänen ajatuksissaan.

Toistamiseen syntyi alhaalla kirkossa levottomuus, joka tällä kertaa sai ikäänkuin virallisen vahvistuksen sen kautta, että konsistorialipresidentti epäillen kallisti päätään, ensin yhdelle, sitte toiselle puolelle.

— Sanoin teille juuri, ettei teidän pidä toimia, ennenkuin olette tehneet itsellenne kysymyksen: onko siitä apua? Sanoin myöskin, että teidän siihen pitää antaa kieltävä vastaus, niin pian kuin intohimo on ojamaisillaan teitä tekemään jotakin, joka sotii kristillistä käskyä vastaan. Ja vielä sanon teille: älkää luottako sanaan, jonka täältä viette mukaanne kotiin; älkää palatko kotiin siinä luulossa, että käymällä täällä kirkossa olette täyttäneet kristityn-velvollisuutenne ja että sitte rauhallisin mielin voitte astua takaisin maailmaan; sekä että teistä viikoksi eteenpäin olisi tullut hyviä ihmisiä, koska olette kuulleet Kristuksen sanaa julistettavan saarnastuolista. Ja älkää kuvitelko, että silloin jo olette voittaneet lähimmäisen rakkauden, kun koetatte vastustaa pahaa. Sillä Kristus ei yksin kärsinyt, ei antanut pelkkiä hyviä opetuksia, vaan hän toimi niiden mukaan. Harjoittakaa siis kristillistä rakkautta töissäkin. Luokaa ja enentäkää onneanne luomalla ja enentämällä toisten onnea. Ravitkaa isoovia ja janoovia. Astukaa yksinäisen kanssa kaksi peninkulmaa, jos hän pyytää teitä astumaan yhden; toisin sanoen: älkää säästäkö askeleitanne, jos siten voitte saattaa hänet takaisin hänen omaistensa luo; viekää väsynyt katon alle, kun hän sortuu ovenne eteen ja älkää surkeilko rahojanne, kun niillä voitte pelastaa lähimmäisenne perikadosta. Vaikka se tapahtuisi sinäkin hetkenä jolloin ohjaatte askeleitanne tätä Jumalan temppeliä kohti. Sillä kymmenen kertaa parempi on, että todellisessa elämässä seuraatte kristillisyyden käskyjä kuin että ne laiminlyötte tullaksenne tänne harjoittamaan hartautta, pettämään itseänne ja rikkomaan Kristuksen oppia vastaan.