Viime sanojen jälkeen syntyi alttarin ympärillä istuvassa joukossa tavaton levottomuus. Hengelliset herrat heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, joista ei mitenkään saattanut päättää, että he olisivat olleet samaa mieltä saarnaajan kanssa. Levottomuus valtasi myös osan suurta, välinpitämätöntä joukkoa. Hämmästyneet, uteliaat katseet kääntyivät saarnastuolista sinne päin, missä äänetön vastustus oli saanut alkunsa. Mutta suuri enemmistö kuunteli yhä liikkumattomana ylhäältä tulevia sanoja.
— Kuvitelkaa, rakkaani, että te eläisitte ylellisyydessä ja ovenne takana asuisi ruumiillinen ja henkinen kurjuus; ja te kuulisitte kuinka siellä itketään leipää ja lohdutuksen sanaa. Te laskeutuisitte levolle, mutta ette saisi rauhaa sen onnettomuuden takia, joka tunkee luoksenne oven takaa. Nouskaa silloin, menkää naapurin huoneeseen ja tasatkaa omastanne sitä, mitä siellä puuttuu. Silloin te olette luoneet onnea muille ja voitte tyytyväisinä laskeutua levolle, sillä te olette omaa onneanne enentäneet. Ja jos te, rakkaat ystävät, kaikki jotka tänäpänä olette täällä koolla, itse teette niin ja koetatte saattaa ystäviännekin tekemään samoin, silloin voitte antaa myöntävän vastauksen kysymykseen: onko siitä apua? Silloin te todellisuudessa olette täyttäneet tämänpäiväisen tekstin sanat ja silloin tekin tulette näkemään Jumalan valtakunnan. Amen.
Samassa valautuivat auringonsäteet voimakkaina ikkunoiden pyhien kuvien läpi, pitkin kolmiosaisia ruutuja kukkineen, koristuksineen, upottaen sekä saarnastuolin että saarnaajan taivaankaaren värimereen. Heikko humu kuului koko kirkossa: ihmisjoukko oikaisihe, istuttuaan kauvan yhdessä kohdin. Luettuaan tavanmukaiset kuulutukset, astui Konrad alas ja asettui saarnastuolin alla olevan rukousalttarin ääreen. Hän luki siinä isämeidän rukouksen, esirukoukset sekä viittasi ehtoollistoivon täyttymiseen. Sitte alkoi virkaanasettaminen. Kirkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Superintendentti Thürmel täydessä messupuvussa, nousi paikaltaan eturivissä ja astui arvokkaasti alttarille. Sanoilla "Jesus Kristus sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" antoi hän pappismies tohtori Konrad Balduksen kirkon ja seurakunnan haltuun.
Juhlallisuus tapahtui tavanmukaiseen kaavaan, tavallisella ajalla ja paikalla. Äkkiä kysyi superintendentti korkealla äänellä seurakunnalta, oliko sillä jotakin muistuttamista. Hetkisen ajan vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, jolloin Konradin kasvot kalpenivat ja kaikkien silmät tähtäytyivät alttarilla seisovaan ryhmään. "Kyllä!"… "Jopa paljonkin!" kuului sitte eri tahoilta. Ja äänet enenivät, kenenkään tietämättä mistä ne tulivat, Tiheästä ihmisjoukosta ei voinut huomata muuta kuin että kasvot olivat levottomat ja että jokainen olisi tahtonut pyrkiä niin likelle alttaria kuin suinkin. Sivuilta ja syrjäkäytäviltä tunkeutuivat kaikki pääkäytävään; ne, jotka istuivat kauvempana, nousivat paikoiltaan, naiset ja tytöt näyttivät pelästyneiltä. Odottamaton, ennen kuulumaton kohtaus oli tapahtunut; se pani ihmiset unohtamaan paikan pyhyydenkin.
Äkkiä kajahti lehteriltä ääni, joka voitti kaikki muut. "Ateisti!" huusi sieltä joku keuhkojensa täydeltä. Konrad kävi kalmankalpeaksi, mutta pystyssä päin ja pelotonna hän yhä katseli eteensä kirkkoon. Seuraavassa hetkessä tunki sadasta kurkusta yhtaikaa huuto: "ei, meillä ei ole mitään sitä vastaan!"… "Hänen pitää jäädä seurakuntaamme!" Nämät äänet kasvoivat ja voittivat vastapuolueen huudot, kunnes ei jättiläisrakennuksessa kuulunut muuta kuin ainoana pauhinana: "Pastori Baldus on valittu!"
Urut alkoivat soittaa loppusointuja, pääjumalanpalvelus oli lopussa ja Konrad astui virkaveljiensä kanssa sakaristoon. Hän tahtoi päästä pois hajaantuvan ihmisjoukon näkyvistä. Sinne tänne kirkkoon muodostui ryhmiä. Maalaispastori, Agata ja Hedvig seisoivat yhdessä, kääntyneinä sakaristoon päin ja hiljaa puhellen keskenään.
— Tämä ei tiedä hyvää, sanoi Bläsel. — Ja kuinka varomatonta, että veljenne kielsi kolmiyhteisen Jumalan.
— Tekikö hän sen?
— Kyllä. Hän puhui Kristuksesta vain ihmisenä ja vältti kaikkea, mitä olisi saattanut ymmärtää jumalalliseksi auktoriteetiksi… Se oli tavattoman rohkeaa.
— Mutta eno, puhuihan hän niin ihanasti, niin mieltä liikuttavasti ja ylentävästi, huomautti Agata.