Kirkko oli jo melkein tyhjä, mutta vanha Baldus istui yhä kumarruksissa ensimmäisen penkin äärimmässä kulmassa. Neljännestuntiin ei hänen yskäänsäkään ollut kuulunut. Hän näytti nukkuneen. Maalaispastori teki siitä huomautuksen, jolloin Hedvig meni hänen luokseen. Hän oli luullut, että ukko, päästäkseen tungoksesta, oli odottanut ihmisten poistumista.
— Isä, lausui hän, kevyesti laskien kätensä hänen olkapäälleen. Samassa tuli Konrad sakaristosta pääalttarille, jonka ääreen oli jäänyt pari henkeä. Virkansa tähden ei hän saattanut liketä omaisiaan, mutta hän seisahtui katselemaan heihin. Isän heikkous tuntui niin kummalliselta.
Ukko pysyi yhä liikkumattomana samassa asennossa. Äkkiä valtasi Hedvigin kamala aavistus. Hän tarttui hänen käteensä: se oli kylmä. Hänen hengityksensä seisahtui ja avoimin huulin kumartui hän katsomaan hänen kasvojaan. Silmät olivat auki, niissä oli julma, lasinen ilme; liikkumatta ne tuijottivat eteenpäin. Hedvig ei enään voinut pidättyä, hän puristi häntä käsivarresta ja huusi, jotta kirkko kaikui:
— Isäni!
Sitte hän lankesi polvilleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun.
Konrad riensi paikalle, muut astuivat kauhistuneina syrjään ja uskovaiset, jotka seisoivat pääalttarin luona, kallistivat päänsä vastatusten.
Vanha Baldus oli kuollut. Poikansa lukiessa isämeidän rukousta oli sydämmenhalpaus lopettanut hänen maallisen elämänsä. Sitä hän aina oli toivonutkin: Jumalan sanaa kuullessaan, hiljaa ja tuskattomasti saavansa vaipua kuolon uneen.
Syvästi tapaus koski läsnäoleviin. Tytöt itkivät hiljaa ja Konradin valtasi ääretön iäisyysikävä. Hän painoi kiinni kuolleen silmät. Sitte nostivat palvelijat varovaisesti kankean ruumiin, kantaakseen sen sakaristoon.
Urut olivat aikoja sitte vaienneet. Kirkossa vallitsi äänetön, ylevä rauha. Puolen tunnin kuluttua piti lastenjumalanpalveluksen alkaman. Arasti astui kaksi pientä tyttöä esiin. Kädet ristissä he silmäilivät kuolleen vanhuksen kasvoihin…
Yhdeksäs luku