Seuraavana aamupäivänä lepäsi ruumis paareilla vanhan pappilan esihuoneessa. Omituinen kuolemantapaus oli herättänyt suutta huomiota ja monet pitivät sitä pahana enteenä Konradille; uskovaisinten mielestä oli se oikein Jumalan sormen viittaus. Ensin aiottiin pitää surujumalanpalvelus kirkossa, mutta sitte heitettiin tuuma, koska vainajan viime toivomus oli ollut, että hautajaiset tulisivat aivan yksinkertaiset. Mutta Julius, joka rakasti kirkollista komeutta, arveli, että seurakunnan arvo sitä vaati sekä ettei vainajan viimeiselle toivomukselle tulevaa kunnioitusta loukattaisi, jollei tätä toivomusta noudatettaisikaan. Koska hän oli ottanut haltuunsa koko asian, samoin kuin sen kustannukset, niin eivät Konrad ja Hedvig asettuneet sitä vastaan, vaan päinvastoin iloitsivat nähdessään, millä kiihkolla heidän veljensä koetti sovittaa sen, että hän ennen oli erkaantunut perheestään. Se oli tosin tullut vasta tämän surullisen tapahtuman johdosta, mutta saattoi sentään toivoa, että seuraisi muutos, joka turvaisi Hedvigin tulevaisuuden. Sillä mielenliikutuksen tilassa oli Julius todellakin lausunut Konradille, että hän Hedvigin hyväksi järjestäisi taloutensa toisin. Sisaren kyyneleet olivat häntä siihen määrään liikuttaneet, että hän hyvänä hetkenään teki lupauksia, joitten täyttämiseen ei hänellä seuraavana päivänä ollutkaan voimaa. Mutta tällä kertaa näytti hän itsekkin olevan asiastaan varma. Ja hän miettikin vakavasti, eikö jo olisi aika ikipäiviksi erota Klaudinasta. Olihan hänellä nyt niin erinomainen syy ja hän toivoi, että Klaudinakin hänet ymmärtäisi. Hedvig oli varsinaisena pakoittavana voimana, itse hän saattoi vetäytyä syrjäiseksi katsojaksi.
Kun hautauspäivä oli määrätty, ilmoitti Julius tahtovansa pitää ruumissaarnan. Vaikka hän vanhimpana poikana ja ensimmäisenä pappina seurakunnassa, jonka sielunpaimenena vanhus kokonaisen ihmisiän oli ollut, sitä pitikin vallan luonnollisena, niin hän sentään suurella mahtipontisuudella ilmoitti tahtonsa veljelleen. Hän nimittäin pelkäsi, että Konrad itselleen tahtoi tämän kunnian ja siitä ei hän ensinkään olisi pitänyt. Hänellä oli kyllä ollut suuret luulot veljestään, mutta sellaista saarnaa kuin eilinen, ei hän ollut häneltä odottanut. Hän oli ollut pappina tarpeeksi kauvan tunteakseen useiden virkaveljiensä hyveet ja heikkoudet — omistaan puhumattakaan — ja tietääkseen valtaavan saarnan vaikutuksen. Ja nyt hänen turhamielisyytensä vaati häntä isän haudalla panemaan parastaan ja veljelleen näyttämään, että hänelläkin oli sana vallassaan. Tässä toivoi hän sitäpaitsi apua sisällisiltäkin voimilta: varmaankin auttaisivat muistot lapsuuden ajoilta ja elämästä vanhempien kodissa, sekä kaikki mitä vainaja hänen hyväkseen oli tehnyt.
He olivat pitkän aikaa puhelleet vainajasta. Julius silloin huomautti, että tuollainen tuskaton loppu aina oli parempi kuin pitkällinen kituminen henkisessä yössä. Hän oli yhä vieläkin sitä mieltä, että isä usein viime aikoina oli ollut sekaisin päästään.
— Mutta älä toki, keskeytti hänet Konrad, — kunhan vain joka ihminen kuolemaansa saakka pysyisi yhtä täysissä järjissä… Muuten minä kerran perinpohjin keskustelin hänen kanssaan asiasta.
Ja Konrad kertoi vanhuksen viimeisen sydämmenpurkauksen. Tarkkaavasti Julius kuunteli.
— Saippuakuplia, pelkkiä saippuakuplia, sanoi hän sitte kylmästi. — En käsitä, miksi te aina vedätte esiin tuota tietoisuutta. Paras tietoisuus on toki se, että ihminen tyytyy maailmaan sellaisena kuin se on. Ainakin siten pääsee kauvimmaksi… Sellaista ei valtio edes vaadi tai edellytä, että meidän pappien pitäisi luoda siveellisesti täydellisiä ihmisiä. Kirkon tehtävä on jonkinlaisen tasapainon ylläpitäminen sekä lohdutuksen antaminen niille, jotka meiltä lohdutusta etsivät. Me emme pakoita ketään käymään jumalanpalveluksissamme; mutta joka tahtoo tulla, sille ovat ovet auki. Sinä puhuit epäilemättä eilen erittäin kauniisti, mutta järki sortui tunteellisuuden alle. Oliko esimerkiksi tarpeellista ruveta kieltämään Kristuksen jumaluutta? Sinä olisit ilmankin saavuttanut saman voiton… Kai sinä nytkin taas heti olet valmis vetämään esiin tietoisuuttasi, mutta saammepa nähdä, mitä se sinulle vielä tuottaa.
— Mutta olethan toki itsekkin siksi järkevä, että huomaat ristiriidan vallitsevan teologisessa dogmassamme, virkkoi Konrad innokkaasti.
— Kyllä. Omalta persoonalliselta kannaltani, vastasi Julius levollisesti; — sillä olisihan naurettavaa nykyisten luonnontieteellisten tutkimusten aikana uskoa sellaista tarua, kuin että Kristus olisi siinnyt pyhästä hengestä. Mutta suuren joukon täytyy pysyä tässä uskossa ja siinä on kirkolla tehtävä. Hallitus käskee ja me tottelemme.
— Siis petos totuuden varjon alla.
— Sinun kanssasi ei koskaan näy voivan puhua! Aina sinulla on valmiina vastalause, sanoi Julius, tällä kertaa oikein suuttuneena. — Täytyyhän ihmisellä toki olla jotakin johon hän uskoo, jotakin joka pysyy hänelle käsittämättömänä. Eihän maailma voi olla valistuneita olentoja täynnä. Keskustelu kävisi silloin vallan tarpeettomaksi ja me saisimme istua kuuntelemassa pelkkää professoriviisautta. Jo ilmankin siinä on kärsimistä… Ei, minä pidän kaikkea päänvaivaa siinä suhteessa mielisairautena… ja sitä tautia sairastat sinäkin.