Juhlallisuuden loputtua ojensivat läsnäolijat Josefalle kättä, onnittelivat häntä ja lausuivat hänelle rohkaisevia sanoja. Hän vastasi kaikkeen, mutta omituisella välinpitämättömyydellä. Näytti miltei siltä kuin ei hän laisinkaan olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Bock teroitti varsinkin hänen mieleensä, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää, sekä että hän nyt koko elämän läpi kantaisi mielessään Vapahtajan kuvaa. Jannuschin liketessä katseli hän häneen suurin, tutkivin silmin, ikäänkuin hänen edessään olisi seisonut vieras henkilö. Vihdoin hän sitte hymyillen nyökäytti päätään, mutta hymy oli hallaista ja kummallista. Konrad, joka koko ajan oli seurannut hänen liikkeitään, hämmästeli suuresti tätä miltei tylsämielistä käytöstä.
Ja yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli tullut, asteli hän Klaudinan ja huntupäisen neidin välissä ovea kohti. Etehisessä onneton neiti äkkiä sulki hänet syliinsä ja painoi lämpöisen suudelman hänen huulilleen.
— Jollei sinulla enään olisi ketään muita maailmassa, niin tule minun luokseni, lapseni, lausui hän sydämmellisesti.
— Jos Jumala suo, niin ei hänen kai tarvitse käyttää hyväkseen ystävällisyyttänne, vastasi siihen Klaudina. — Kyllä hänestä pidetään huolta.
Josefan kasvoihin tuli taaskin entinen välinpitämätön hymy ja se viipyi niillä vielä heidän astellessaan kadun yli pastorin asunnolle.
Sillaikaa odotti Jannusch kirkon ovella Bockia mutta turhaan, sillä hovisaarnaaja oli niinkuin kaikki muutkin mennyt sakariston kautta. Vielä ovien suljettua vanhus siinä odotti; sitte hän moneen kertaan kiersi kirkon ympäri ja katseli ylös torneihin ikäänkuin apua anoakseen. Vasta sitte kun hän huomasi, miten vähän arvoa hänen läsnäololleen oli annettu, läksi hän pois. Mutta matkalla hänessä heräsi se vakaa aikomus, että hän julistaa sodan kirkkoa vastaan, jollei se tule hänen avukseen. Ainoana lohdutuksena olivat enään kaupunginlähetyksen sikarit. August oli sullonut koko kyökkikaapin alaosan niitä täyteen.
Jo kirkossa oli Konrad huomannut, että superintendentti ja useat hänen likeisistä virkatovereistaan olivat kohdelleet häntä melkein vältellen. He olivat ikäänkuin tarkoituksella paljon enemmän puhutelleet hänen veljeään kuin häntä, sentään loukkaamatta kohteliaisuutta. Yksin Bock oli monta kertaa tahallaan kääntänyt hänelle selkänsä ja käyttäytynyt yhtä sopimattomasti kuin epäkohteliaasti.
Julius oli kutsunut vieraat luokseen kahvia juomaan, mutta koskei Konrad heti tahtonut lähteä heidän kanssansa, niin hän välillä pistäysi surutaloon. Siellä tapasi hän Hedvigin ystävättärien keskellä. He olivat tuoneet palmunoksia ja koettivat lohduttaa voimiensa takaa. Useimmat olivat vainajan rippilapsia, monet hän sitäpaitsi oli vihkinyt.
Puolen tunnin kuluttua Konrad, lupauksensa mukaan, läksi veljensä luo.
Hänen astuessaan työhuoneeseen, loppui keskustelu äkkiä. Varmaankaan ei kukaan enään ollut odottanut hänen tulevan, tai oli puhelu koskenut juuri häntä. Seurasi sama kiusallinen mieliala kuin silloin, kun Josefa äkkiä oli tuotu sisään ja kaikki olivat odottaneet ilkeää kohtausta. Kummallista kyllä, istuivat melkein kaikki silloisilla paikoillaankin. Luthertuolissa vain ylvästeli tällä kertaa koko mahtavuudessaan Thürmel, nuuskien kaksiosaisella nenällään ympärilleen kuin jahtikoira. Oikeanpuoleisen ikkunan luona istui sitäpaitsi toinen pappi ja pari vierasta virkaveljeä.