Pitkä kandidaatti, joka Bockin puoltolauseella oli päässyt mukaan, oli asettunut pienen pöydän taakse; hän katseli lakkaamatta kahvikuppiaan ja purekseli laihojen viiksiensä toista päätä, koska toinen jo oli langennut hänen pureksimisraivonsa uhriksi; Simmer seisoi perällä, kirjakaapin edessä, luoden lupaavia katseita ympärilleen; Kickert veti jalat alleen kuin koulupoika; onneton neiti oli ottanut käteensä lentokirjasen ja rouva Simmer istui sohvassa liikkumattomana kuin jättiläisnainen, joka odottaa yleisön suosionosoituksia, kaula peittyneenä vallan kolminkertaisen leuvan sisään. Tämän kaiken huomasi Konrad silmänräpäyksessä. Se oli uusi näytös kappaleesta, jonka edellisessä osassa samat henkilöt jo olivat esiintyneet samoissa asennoissa. Juliuskin seisoi kirjoituspöydän luona, Bockin vieressä, joka istui pitäen oikeaa kättään suorana pöydällä. Ja tuskin oli Konrad ehtinyt sisään, kun Klaudinakin tuli katsomaan, olivatko vieraat tulleet kestitetyiksi. Siinä tilaisuudessa ehti hän Bockin kanssa vaihtaa merkitsevän katseen.
— No kas siinähän sinä nyt olet! huudahti Julius, kääntyäkseen samassa Klaudinan puoleen: — kuppi lisää, neiti Schaff.
— On jo, herra pastori, vastasi Klaudina kuivasti, osoittaen suurta pyöreää pöytää ja samassa lisäten: — ehkä herra tohtori suvaitsee istua tässä.
Hän oli asettanut tarjottimen pöydälle ja aikoi juuri lähteä, mutta kääntyi vielä ja kysyi:
— Saako Josefa hetkiseksi tulla sisään, herra pastori? Hän tahtoisi mielellään kiittää lahjoista.
Melkein kaikki läsnäolijat olivat tuoneet hänelle jotakin pientä, enimmäkseen hyödyllisiä kapineita, — ainakin antajien mielestä. Sattuman kautta oli hän kolmelta taholta saanut virsikirjan, ja sille asialle oli hiukan naurettu. Mutta Julius oli antanut lupaamansa kultasen ristin, joka näytti erittäin kauniilta ja arvokkaalta.
Klaudinan sanat vaikuttivat häneen sangen epämiellyttävästi, sillä hän muisti Bockin ja veljensä ensi tapaamisen ja pelkäsi silloisen kohtauksen jostakin syystä uudistuvan. Hän oli koko iltapäivän ollut levoton ja Konradin tullessa hänen levottomuutensa vain lisääntyi; hän suututteli jo sitä, ettei hän ollut antanut kastamisen tapahtua vieläkin ahtaammassa piirissä. Mutta äkkiä tuli hovisaarnaaja väliin, huomauttaen mahtipontisella tavallaan, jota ei käynyt vastustaminen, ettei lapselta saattanut kieltää sellaista pyyntöä. Julius ei uskaltanut panna vastaan.
Kului viisi minuuttia, mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Julius ja superintendentti juttelivat vähäpätöisistä asioista, samoin tekivät muutamat muutkin, paitsi Bock, joka tarkkaavaisesti katseli oveen, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut jotakin tavatonta. Kaikki näyttivät koettavan huomata Konradia niin vähän kuin suinkin. Syntyi hetken hiljaisuus, jota seurasi tavaton kolina. Simmer oli pudottanut maahan suuren kirjan ja se oli onnettomuudeksi sattunut Kickertin vasemmalle jalalle.
— Mutta kuulkaa toki… mitä te teette? ärjäsi seminaarintirehtori puoliääneen ja heitti vihaisen katseen Simmeriin, joka hämillään pyysi anteeksi. Mutta Julius tarttui silminnähtävällä mielikarvaudella kirjaan ja tarkasteli sitä joka haaralta. Tuo kirjainto rupesi todellakin käymään sietämättömäksi.
Sitte kääntyi kaikkien huomio onnettomaan neitiin, joka oli noussut ja rientänyt Konradin viereen istumaan.