— Tämä on poikani, jonka luultavasti muistatte entisiltä ajoilta. Ei minun kai tarvitse kertoa, mitä kaikkia hänen kauttaan olen kokenut… Mutta kuulkaa nyt, herra Baldus.
Julius ei voinut aavistaakkaan mistä oli kysymys. Kylmästi vastattuaan Oskarin tervehdykseen ja suljettuaan oven, kuunteli hän suurella uteliaisuudella.
— Minun täytyy vielä kysyä, alkoi pastori, istuuduttuaan, — onko poikani joskus käynyt luonanne pyytämässä jonkinlaista apua? Se ei olisi mahdotonta, sillä hän oli jo joutunut hyvin rappiolle. Mitä minä siitä salaisin, sillä veljennehän…
— Ei koskaan, herra pastori, vastasi Julius kiireesti, sillä hän näki Oskarin etenevän perälle päin huonetta.
— No, siinä on jo ensimmäinen rauhoitus, jatkoi maalaispastori. — Mutta minun täytyy vielä antaa teille selitys. Te mainitsitte kerran, että teiltä oli kadonnut joku kuva. Onkohan se tämä?
Samassa hän taskustaan veti esiin Valekrispinuksen ja kietoi sen auki paperista. Oskar oli aamupäivällä kaikessa viattomuudessaan näyttänyt hänelle kuvan, joka oli jäänyt hänen kesäpalttoonsa taskuun. Ja tarkemmin asiaa ajattelematta oli hän sen yhteydessä tullut maininneeksi pastorin nimen. Hän oli muka muutamalla pennillä ostanut kapineen eräältä henkilöltä, joka oli sanonut saaneensa sen pastorilta. Mutta samassa Oskar niin oli kietoutunut omiin sanoihinsa, että isän oli täytynyt ruveta epäilemään koko asiaa. Lorun lopuksi Oskar sitte oli kertonut kaikki, josta pastorin epäluulo vain oli lisääntynyt. Ne asianhaarat, joitten vallitessa hänen poikansa, omaatuntoaan rauhoittaakseen oli ostanut takaisin kuvan, tuntuivat hänestä todellakin ansaitsevan likempää tarkastusta, jonkatähden hän heti päivällisen jälkeen oli lähtenyt tänne. Oskar oli joko vielä pelastettavissa, tai oli hän kokonaan mennyt mies. Siitä täytyi pastorin saada ratkaiseva varmuus. Ja sentähden hän Oskarin seurassa oli tehnyt tämän retken, vaikeimman eläessään.
— Kyllä se on juuri se, vastasi Julius äärimmilleen kummissaan ja silmäili vuorotellen isään vuorotellen poikaan.
— Poikani sanoo juuri tulleensa paikalle, kun muuan Jannusch, ylpeillen teidän tuttavuudestanne, oli myymäisillään sen jonnekin. Asia tuntui pojastani epäilyttävältä, jonkatähden hän itse osti kuvan.
Sinä hetkenä lausui vanhus valheensa niin taitavasti, että hän jälkeenpäin itsekin ihmetteli. Mutta tahtoihan hän nyt sovittaa kaikki, mitä oli syydetty Oskarin niskoille.
— Olen teille hyvin kiitollinen, herra pastori, kun sellaisella huolella olette ajanut asiaa, vastasi Julius, jolle paljastus itse teossa oli tavattoman vastenmielinen. — Samalle Jannuschille olen minä osoittanut paljon hyvyyttä ja kiitokseksi hän… Miten te herra pastori saatoittekaan epäillä poikaanne sellaisesta. Mutta tulettehan nyt sisään?