Josefa totteli. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, kunnes pysähtyivät Konradiin. Hetkisen ajan seisoi hän siinä liikkumattomana, mutta kaikki näkivät, kuinka hän säpsähti. Sinä hetkenä teki hän oikein surkean vaikutuksen. Vähitellen muuttui kalpeus hänen kasvoillaan tummaksi punaksi, mutta yhä vieläkin pysyi hän liikkumattomana. Konradin valtasi kamala tunne: oli kuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan, hän liiteli pohjattomien syvyyksien yli; hän ei saanut sanaa suustaan. Hän kävi kalmankalpeaksi, mutta hillitsi itsensä ja loi tyttöön tyynen katseen.
— Puhu toki, lapseni, kehoitti Bock.
— Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi maalaispastori, nousten pöydän äärestä ja astuen hiukan syrjään. Muutkin läsnäolijat näyttivät levottomilta ja äärimmilleen hämmästyneiltä. Kickert vain pysyi tyynenä ja Klaudina seisoi ovessa liikkumattomana kuin kivipatsas, uskaltamatta edes hengittää. Äkkiä kohtasi hän Josefan katseen. Se oli hetken työ ja muut sitä tuskin huomasivatkaan, mutta Josefa ymmärsi hänen päänsä keveän liikkeen ja uhkaavan katseen. Hän nosti hitaasti oikean kätensä ja viittasi sanatonna Konradiin.
— Tuo herra siis, sanoi Bock nousten. — Te kuulitte sen kaikki, rakkaat ystävät. On tapahtunut asioita, joita ei täällä voi mainita, mutta jotka tekevät, että tätä tyttö raukkaa täytyy suuresti sääliä. Ja sitte sitä vielä ylpeillään jumalattomista mielipiteistä!… Voitteko, herra tohtori, puolustautua tämän tytön syytöstä vastaan? Näiden kunnioitettavien henkilöiden läsnäollessa vaadin teitä tekemään sen.
Hän oli asettunut aivan kiinni pöytään ja nojaten molempia käsiänsä levyyn, tuijotti hän uhkaavasti Konradiin.
Maalaispastori otti Juliuksen erilleen, kysyäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Ja saatuaan selityksen, ilmoitti hän, ettei se ollut muuta kuin häpeällistä panettelua. Jotakin niin odottamatonta kuin tuo suoranainen syytös, ei Julius pitkiin aikoihin ollut kokenut. Hän ei enään ymmärtänyt hovisaarnaajaa, enempää kuin veljeäänkään tai Josefaa. Mutta kun hän vihdoin johonkin määrään oli tointunut ja huomasi kaikkien muitten olevan aivan suunniltaan poissa, niin hän katsoi velvollisuudekseen ruveta välittäjäksi.
— Mutta sano toki jokunen selityksen sana, lausui hän Konradille.
Klaudinan viittauksesta olivat rouva Simmer ja onneton neiti nousseet ja hänen seurassaan lähteneet käytävän puolelle. Klaudina palasi sentään parin minuutin perästä takaisin.
Bock vilkaisi tuontuostakin Thürmeliin, jolta hän oli odottanut moraalista tukea, mutta superintendentti ei liikahtanut, vaan istui kankeana ja arvokkaana paikallaan, kädet rinnalla ristissä. Hän oli päättänyt jättää asian kokonaan hovisaarnaajan haltuun.
Konrad ei vieläkään ollut vastannut. Kun vihdoin maalaispastorikin ystävällisesti rupesi häntä kehoittamaan puolustautumaan, niin hän odottamattoman lempeällä äänellä virkkoi: