— Jos olisin samalla kannalla kuin herra hovisaarnaaja, niin minun pitäisi vastata samallaisella solvauksella. Mutta täytyisihän minun halveksia itseäni, jollen itse voisi täyttää sitä, mitä muilta vaadin. Minä en milloinkaan kosta pahaa pahalla, siksi suon teille sydämmeni pohjasta kaikki anteeksi, herra hovisaarnaaja, kääntyi hän suorastaan Bockin puoleen. — Ja vaikka te nyt avaisitte ikkunat taikka rientäisitte ulos julistamaan koko maailmalle, mitä minusta ajattelette, — niin minun anteeksiantoni pysyisi entisellään. Sentähden pidän puolustautumista arvolleni alentavana.
— Kauniita sanoja, ilkkui Bock ja käänsi hänelle selkänsä.
Konrad nousi; hänen silmänsä leimusivat samalla tavalla kuin kerran silloin, kun hän oli asettanut rouva Brennerleinin aisoihinsa.
— Niin, kauniita sanoja kyllä, herra hovisaarnaaja, mutta teidän pitäisi ennen kaikkia panna ne mieleenne. Teidän ei pitäisi kantaa Vapahtajan nimeä yksin huulillanne, vaan teidän pitäisi koettaa pyrkiä hänen kaltaisekseen. Ja jos te tiedätte, ettette voi, niin teidän ainakin tulee korvata rakkaudenpuutteenne sillä, että koko maailman edessä uskallatte luopua papillisesta puvustanne ja ilmoittaa ettette enää ole sen arvoinen. Ehkä kyllä moni sinä hetkenä soimaa teitä heikkoudesta, mutta tuo heikkous on itse asiassa suurin väkevyytenne. Sillä silloin te olette lannistanut vihan ja seisotte nöyränä voittajana tuomarienne edessä… Herra hovisaarnaaja, katsokaa tuonne, jatkoi hän yhä kiihtyneempänä ja viittasi sohvan yläpuolella riippuvaa kuvaa "Alasottaminen ristiltä", — ja katsokaa sitte minua suoraan silmiin: Kristuksen veren nimessä minä teiltä kysyn, uskotteko että olen syypää siihen tekoon, josta jo viikkokausia olette minua syyttänyt… Käännätte pois kasvonne. Minä kiitän teitä! Katsokaa nyt tätä tyttöä. Eikö hän puhunut pahojen voimien vaikutuksesta?
Samassa lisahti ovi lukkoon: Klaudina katosi.
— Tule tänne Josefa, sinäkin saat anteeksi, varsinkin kosket tietänyt, mitä puhuit, jatkoi Konrad, kun ei Bock vastannut kuin olkapäitään kohauttamalla. Hän likeni tyttöä, tarttuakseen hänen käteensä. Mutta samassa tapahtui hänessä omituinen muutos: hän pakeni, tuijotti Konradiin suurin, mielettömin silmin, ojensi kätensä torjuen eteensä ja sanoi vapisevin huulin:
— Älä minuun kajoo, sinä olet Vapahtaja ja kirkon vihollinen. Ja kaikkien vihollisten täytyy kuolla… Neiti Schaff sanoi niin… Sillä Vapahtaja on pelastaja ja sinä tahdot pelastaa syntiset.
Uskonnollinen hourailu oli hänet vallannut. Häntä pöyristytti kumeensekainen vilu, sillä hän ei vielä ollut tointunut taudistaan; sentähden hänen poskillaan koko päivän oli leimahdellut tulipuna. Kuumuus värjäsi hänen kasvonsa ja otsalle pisaroi kirkas hiki. Sinä hetkenä ei hän todellakaan tietänyt mitä hän teki tai mitä hän puhui. Kaikki pyöri hänen päässään aivan niinkuin silloin, kun Konrad kiviportailta oli löytänyt hänet väsyneenä, uuvuksissa, kuumehourailussa. Hän oli niin surkean näköinen, että läsnäolijat säälien kokoontuivat hänen ympärilleen.
— Mutta lapsi on kovasti kipeänä ja hourailee, sanoi maalaispastori. — Katsokaa toki… herra pastori!
Julius ei vastannut. Hän tahtoi häntä tukea ja asettaa hänet istumaan, mutta hän karkasi hänen käsistään, pakeni viereistä huonetta kohti, aukaisi oven ja ryntäsi sisään. Kaikki näkivät hänen seisahtuvan ja hetken ajan tuijottavan yhteen kohtaan.