— Auttakaa, auttakaa! kirkasi hän äkkiä ja palasi kiireesti takaisin.
— Ei se ole kuin poikani, joka odottaa minua, selitti maalaispastori. — Tule nyt tänne, Oskar, huusi hän sitte.
Kumarrellen joka taholle ilmestyi Oskar ovelle. Mielessään annettuaan anteeksi "aviorikkojattaren" synnin, oli hän tarkkaavaisesti kuunnellut viereisessä huoneessa vallitsevaa melua. Nyt hän korjasi kakkuloitaan, tervehti Konradia äänekkäällä tutunomaisuudella ja nyökäytti ystävällisesti päätään eräälle apulaispapille, jonka seurassa hän ennen oli ottanut monen olutlasin. Mutta maalaispastorilla ei ollut aikaa huomata hovisaarnaajan ja muitten läsnäolijoiden merkitseviä katseita, sillä Josefa pakeni äärimmäisen ikkunan luo asti ja huusi uudestaan:
— Älkää päästäkö häntä sisään, hän lyö minua. Mutta minäpä raadan häneltä silmät puhki… niinkuin silloin kun hän asui tuolla kirkon takana.
Hänen pelkonsa oli niin suuri, että hän painautui ikkunalautaa vastaan, ja piiloutui kartiinin taakse. Epäilemättä hän oli sairas, mutta hänen mielikuvituksensa muodot sekaantuivat niihin vaikutuksiin, joita hän tunsi. Hänen tajuntansa palasi, mutta kasvoilla hehkui vielä kuume. Muutos näytti tapahtuneen parempaan päin, mutta muutos, joka pian huomattiin pettymykseksi. Huoneessa vallitsi yleinen hiljaisuus.
— Tunnetko tuon tytön? kääntyi maalaispastori vihdoin poikansa puoleen. — Sinä kuulit mitä hän sanoi.
Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna, hän aavisti pahaa. Hän astui poikansa eteen ja mittasi häntä katseella, joka oli niin hirveä, että Oskar välittömästi otti pari askeletta taaksepäin.
— Olen minä taitanut hänet joskus nähdä… tuolla, portaissa. Muuten en tiedä mitään, vastasi hän, pakoittautuen välinpitämättömäksi. Sitte hän katsahti Konradiin, ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta malttoi mielensä ja jatkoi: — näkeehän sen selvästi, että hän on puolihullu… Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että häiritsin.
Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kalpeammiksi kuin ne tavallisesti olivat. Hän tahtoi jättää huoneen, mutta vanhus tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle lattiaa. Äkkiä kääntyi kaikki huomio Josefaan, sillä hän oli, kädet ristissä, heittäytynyt polvilleen Konradin eteen. Hänen puheensa oli taas aivan järkevää:
— Minä valehtelin, herra pastori, alkoi hän. — Te ette koskaan ole tehnyt minulle kuin hyvää. Älkää olko minulle suutuksissanne, herra pastori. En enään koskaan tee sillä tavalla. Tahtoisin suudella jalkojanne, ehkä sitte taas saan rauhaa.