Hän oli jo vaivuttamaisillaan päänsä maahan asti, mutta Konrad nosti hänet ylös ja laski hänet tuolille. Painettuaan päänsä käsien varaan, purskahti hän katkeraan itkuun. Koko ruumis värisi nyyhkytyksistä. Kauvan kannettu ja väkivallalla pidätetty tuska pääsi siinä valloilleen. Hän ei enään voinut pidättyä.
— Jalo mies on täällä joutunut epäluulonalaiseksi, sanoi maalaispastori pojalleen. — Vastaa nyt kysymykseeni: oletko roisto? Kai ymmärrät… Rakkaat virkaveljet, suokaa anteeksi, mutta totuus ja oikeus ennen kaikkia.
Hän piteli molemmin käsin kiinni Oskaria ja katseli häntä läpitunkevalla katseella. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa äänettömyys, sitte lausui Josefa tuoliltaan hiljaa, mutta selvään:
— Minä olen vielä semmoinen, jommoiseksi Jumala minut loi.
Ja taas hän purskahti itkuun. Hänen päähänsä oli äkkiä noussut hämärä aavistus, jota ei hän tähän asti ollut laisinkaan ajatellut.
Maalaispastorilta pääsi syvä huokaus. Hän päästi irti poikansa ja viittasi hänelle, että hän menisi. Painava taakka oli poistunut hänen rinnaltaan. Oliko tyttö puhunut totta? Kuka sen saattoi tietää. Mutta huoneeseen oli äkkiä puhaltanut ikäänkuin puhdas ilma, jonka tieltä kaiken likaisuuden oli täytynyt poistua. Kaikkien kasvot muuttuivat. Julius astui ikkunan ääreen ja loi katseensa kirkkoon. Hänen uskonsa oli pelastettu.
Hovisaarnaaja heitti Josefaan omituisen katseen ja pudisti päätään. Sitte kuiskasi hän pari sanaa Kickertille. He tahtoivat molemmat lähteä pois. Maalaispastori oli ensimmäinen, joka lausui jäähyväiset. Hän otti hattunsa ja keppinsä, ojensi Josefalle ja molemmille veljeksille kätensä, lähetti vielä terveisiä heidän sisarelleen ja meni sitten pieneen huoneeseen, sulkien oven jälkeensä.
— Sinä olet renttu. Kuritushuoneessa on sinun paikkasi, sanoi hän hiljaa. — Mars eteenpäin.
— En minä tiedä mistään. Olin aivan juovuksissa.
— Niinkuin tavallisesti. Ja sen sinä vain kerrot aivan häpeämättä!… Vanhus työnsi hänet inholla ovea kohti. — Kun ei vain olisi paras antaa sinun mennä menojasi! lisäsi hän sitte.