— Ihminen voi monasti erehtyä, vastasi Klaudina äänellä, josta saattoi tehdä eri johtopäätöksiä.
Pastori vaikeni, silmäillen hajamielisenä eteensä, sillä hän ei oikein tietänyt mitä hän vastaisi. Sitte hän äkkiä virkkoi:
— Voitte vielä tänä päivänä lähteä talostani, neiti Schaff. Tuossa on palkkanne koko vuosineljännekseltä.
Hetkiseksi Klaudina hämmästyneenä, sanatonna jäi häneen tuijottamaan, mutta sitte hän tointui. Hän otti rahat käteensä ja päästi ne kilisten hameensa taskuun.
— Kiitoksia, herra pastori, vastasi hän levollisesti ja vaatimattomana. — Hyvä on. Itse lähden jo tänään ja huomenna annan noutaa tavarani. En ole koskaan tunkeutunut niskoillenne, enkä koskaan tule sitä tekemään. Kaikki mitä tähän asti olen tehnyt, on vaan tapahtunut teidän hyväksenne.
Julius hämmästyi hänen sanojensa hiljaista nöyryyttä; hän oli odottanut vallan toista. Nyt vasta hän kääntyi häneen päin. Tuo sävyisyys häntä kovin kaunisti; sellaisena hän aina oli pitänyt hänestä, kun hänen oli pitänyt pyyhkiä murheet pois hänen otsaltaan. Tosi naisellisuuden hohde lepäsi tänä hetkenä hänen rumilla kasvoillaan; niissä oli viehätys, joka häikäsi Juliusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Mutta hän kokosi kaikki voimansa ja päätti vastustaa. Pappilassa vastapäätä oli sekä isän ruumis että yksinäinen sisar.
— Tehkää se, neiti Schaff, virkkoi hän sitten. — Minä kiitän teitä kaikesta, vaikkette aina olekkaan pysynyt totuudessa. Ymmärrätte varmaankin mitä tarkoitan… Johtakoon teitä Jumalan siunaus teillänne, lisäsi hän saarnaäänellä. Eroaminen oli tässä totisesti vaikeaa.
Klaudina oli tähän saakka ollut siinä luulossa, että pastori vain tahtoi suututtaa häntä sekä että tuo tavallista pahempi tuuli menisi menojaan niinkuin muutkin. Mutta nyt nousi veri hänen poskilleen ja rinta alkoi hätäisesti kohota. Jos kerran pastori siis nyt todellakin oli tosissaan, niin ei hänenkään tarvinnut häikäillä.
— Älkää lasketelko loruja, huudahti hän astuen pari askelta eteenpäin. Hän oli silmänräpäyksessä niin muuttunut, että pastori vallan säpsähti. — Totuutta, totuutta! jatkoi hän ylenkatseellisesti, venytellen sanojaan. — Minäpä sanon teille jotakin, herra pastori… Tässä talossa on minun aikanani vain kaksi kertaa puhuttu totuutta. Ja sen teki veljenne, silloin kun hän sanoi koko kirkon kristillisyyttä valheeksi ja tänään, kun hän oikein perinpohjaisesti luki hovisaarnaajalle lain. Muuten täällä on ollut paljon mätää, niinkuin kaikkialla, missä ihmiset ovat valmiit pikemmin näkemään tunkioita lähimmäistensä kuin omien oviensa edessä… Tunnemmehan me toisemme, me molemmat. Minun jälkeeni tulee toinen, siinä koko muutos. Olkaa suora ja sanokaa, enkö ole oikeassa? Voi pyhä taivas, ettenkö olisi! Mutta mitä minä sinua siitä soimaisin. Voithan sinä tehdä rippisi kotona.
Pastori oli niin hämmästyksissään, että hän vain sanatonna, suu auki, häneen tuijotti. Siihen tapaan Klaudina ei vielä milloinkaan ollut puhunut. Ja eninten häntä hämmästytti, mitä hän Konradista oli sanonut. Se se oli oikein noita hänen voittojaan, joihin hän aina valmistautui jo kauvan edeltäkäsin.