— Mitä te puhutte? sai hän vihdoin sanotuksi. — Ja kuitenkin te koko ajan olette koettanut vahingoittaa veljeäni.
— En häntä, vaan hänen henkeään. Sillä mitä kirkosta tulisi, jos äkkiä rupeisi ilmestymään tuollaisia ihmisiä, jotka vakuuttavat että kaikki mitä saarnataan onkin pelkää roskaa. Mistä papit silloin saisivat leipänsä? Tiedän sen kokemuksesta… Klaudina nauroi ivallisesti, sitten totisena jatkaakseen. — Tiedän muuten, että te itse, ankarasta oikeauskoisuudestanne huolimatta, olette aivan samaa mieltä. Ja eikö tyttö tuolla ole tyttärenne?… Eikö olisi ollut parempi, ettei hän koskaan olisi tullut tähän taloon? Ja eikö vieläkin olisi parempi, ettei hän koskaan saisi tietää, että te olette hänen isänsä?
Julius hypähti istuimeltaan ja tuijotti häneen pitkän aikaa äänetönnä.
— Nainen, saatana puhuu suusi kautta! pääsi häneltä sitte; Klaudina tiesi sen siis myöskin! Tämä uutinen pani Juliuksen vapisemaan mielenliikutuksesta.
— Älkää toki sellaisia puhuko! vastasi Klaudina levollisesti ja katseli häntä suoraan silmiin. — Onhan se totta! Ajatelkaa jos joku tietäisi sen. Minä tietysti olisin hellästi ruvennut hoitamaan lasta, koska kerran asian laita näin on. Mutta eihän se nyt käy ja se on ehkä parasta.
— Todellako? Olisitteko tottakin sen tehnyt?
— Tietysti. Epäilettekö? Olenhan aikoja sitte nähnyt, että rakastatte lasta. Miksen sitte siinäkin suhteessa olisi teitä palvellut? Voihan sen asian järjestää. Annetaan lapsi hyvien ihmisten hoidettavaksi, jonnekin kaupungille ja niin tulee omatunto rauhoitetuksi. Ja sehän se sittenkin on pääasia. Eikö äiti ollut yhtä paljon syypää kuin tekin, ja ettekö sitte silloin jo tehnyt tarpeeksi hänen puolestaan? Minä tiedän kaikki.
Julius oli jo puoleksi voitettu. Klaudina oli oikeassa. Hänen jälkeensä tulisi toinen, sillä hänen sisarensa oli sittenkin vain hänen sisarensa. Ja tiesihän Klaudina kaikki. Vaikka hän vielä, jouduttuaan maailmalle, panisi aikaan, ties mitä juonia. Nythän ei Juliuksen enään tarvinnut salata häneltä mitään. Ja Josefan asia saataisiin kyllä kuntoon. Ainakin oli talossa sitte ihminen, joka paikalla ymmärsi kaikki. Hänen ajatustensa lanka katkesi siinä, sillä Klaudina astui hänen eteensä ja virkkoi:
— Ojentakaa minulle toki kätenne jäähyväisiksi, herra pastori. Kun ihminen kuusi vuotta on ollut talossa, niin ei sitä aivan ilman muuta eroteta.
Juliuksen katse sattui hänen voimakkaaseen vartaloonsa. Mikä majesteetillinen nainen! Hänen hengähdyksensä siveli pehmeästi hänen poskeaan. Nyt ei hän enään vastustanut. Tahto oli hänen aivoissaan pieni kipinä, jonka intohimojen meri hetkessä nielasi kitaansa. Hän ojensi kätensä ja sulki Klaudinan syliinsä.