— Sinun täytyy kohdella häntä suurella varovaisuudella, jatkoi Julius, alentaen ääntään ja auttaen veljeään vetämään yltään päällystakkia. — En saata sinulta salata, että hän viime aikoina on käynyt hiukan heikoksi. Varsinkin on hänen muistinsa hyvin kärsinyt.
Tämä uutinen oli Konradille niin odottamaton, ettei hän muuta voinut kuin päätään pudistaa. Sitte he läksivät pastorin työhuoneeseen. Siellä oli noin kymmenkunta henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat. Veljesten astuessa sisään, nousivat kaikki istuimiltaan. Keskellä huonetta, joka oli tavattoman suuri, seisoi pyöreä pöytä ja sen yläpuolelta valaisi lamppu vihreän varjostimen takaa. Tämän pöydän äärestä nousi vanha Baldus kiiruhtamaan poikaansa vastaan, pusertaakseen häntä avoimeen syliin.
Konrad Baldus käveli kyyryssä; hän oli jo yli seitsemänkymmenen. Hänen parrattomissa, laihoissa kasvoissaan oli syviä uurteita. Erittäin kaunis oli korkea, kaartuva otsa. Pitkä, lumivalkea tukka loi häneen jotakin taiteellista, joka teki kunnianarvoisan vanhuksen vieläkin miellyttävämmäksi. Silmiinpistävä oli yhtäläisyys hänen ja nuorimman pojan välillä.
— Olemme sinua jo odottaneet, lausui hän äänellä, joka hänen ikäiselleen oli tavattoman voimakas; se olikin viimeinen terve jäännös entisestä saarnamiehestä. Liikutuksissa Konrad hänelle kuiskasi seuraavana päivänä tulevansa puhumaan oikein suunsa puhtaaksi hänen kanssaan. Vanhus tarttui hänen käteensä ja vei häntä pitkin piiriä. Ensinnä kääntyi hän erään herran puoleen, joka istui kirjoituspöydän ääressä, hiukan erillään muista.
— Sallitteko herra hovisaarnaaja, että esitän teille poikani, Marta-seurakunnan tulevan toisen papin.
— Tietysti edellyttäen että yli-kirkkoneuvosto vahvistaa vaalin, puuttui Julius äkkiä puheeseen tavalla, joka taaskin Konradiin teki vastenmielisen vaikutuksen. Pastori astui esiin ja hymyili kohteliaasti, vähentääkseen sanojensa kovuutta.
— Se täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi, vastasi hovisaarnaaja, väkinäisellä hymyllä nyökäyttäen päätään ja ojentaen oikean kätensä tohtori Baldukselle, joka hänelle kumarsi.
— Minä olen kuullut teistä puhuttavan, lisäsi hän kovalla, läpitunkevalla äänellä. Hän puhui tavattoman ääneen, sillä hänen oli vaikea tottua pieniin huoneisiin. Hitaasti, miettivänä hänen katseensa seurasi nuorta miestä.
— Se minua suuresti ilahuttaa, herra hovisaarnaaja, varsinkin kun ymmärrän, että teiltä suuren julkisen toimintanne ohessa tietysti jää sangen vähän aikaa ajatella pikkusieluja. Nykyäänhän kaikkialla puhutaan siitä kristillis-sosiaalisesta ohjelmasta, jolla te aiotte ratkaista työväenkysymyksen.
— Miten vaatimatonta! kuului samassa vastaiselta seinältä sama yksitoikkoinen naisääni, jonka valituksen Konrad juuri oli kuullut ovesta.