Toistamiseen kumarsi hovisaarnaaja armollisesti. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen tuota hiljaista ivaa, tai tahtoi hän tahallaan olla sitä kuulematta. Ainakaan ei mikään hänen kasvoissaan osoittanut, että hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän oli voimakas, tanakkavartaloinen mies viidenkymmenen ijässä. Ensi näkemältä ei hänen kasvoissaan ollut mitään erinomaista. Ne olivat pappiskaavaan valetut tusinakasvot: sileiksi ajetut partaan asti, joka englantilaiseen tapaan korvasta saakka peitti posket. Ainoa mikä niissä oli tavatonta, olivat luisevat, kulmikkaat poskipäät, jotka todistivat suurta tahdonvoimaa. Suu oli kuin leveä, arpeutunut, veitsellä vedetty haava, joka vielä silloin tuli selvemmäksi, kun pienten, viekkaitten silmien yllä olevat kulmakarvat vetäysivät kokoon ja piirteissä näyttäytyi peittämätön suuttumus. Silloin tuli kasvoihin ilkeä ilme; niissä oli jotakin vastenmielistä, raakaa; mihin katsoikin, niin näki kaikkialla kovia, teräviä viivoja; ei missään lempeyden, todellisen sydämmenhyvyyden merkkiä. Ne olivat näyttelijän kasvot, joka ei milloinkaan ollut päässyt teaatteri-ilkiön ammatista, vaan joka elämässäkin näytteli samaa osaansa.
— Olette paljon toiminut kirjallisella alalla, jollen erehdy? kysyi hän taaskin.
Ennenkuin Konrad ehti vastata, puhui Julius hänen puolestaan.
— Veljeni on tuon vasta ilmestyneen kirjan tekijä, jossa vuorisaarnaa selitetään uudella tavalla. Ehkä muistatte, herra Bock… Mehän hiljan puhuimme siitä. Veljeni on siinä tehnyt suuren… — tyhmyyden, oli hän sanomaisillaan, mutta malttoi samassa mieltään, ja päätti lauseensa pitkään sanaan "hm", jota seurasi tukahduttava yskänpuuska.
— Niin, niin… tosiaan! Te olette siis se Baldus.
Konradin äänettömänä kumartaessa, katseli hovisaarnaaja häneen, tällä kertaa silminnähtävällä hämmästyksellä. Hänen kulmakarvansa vetäysivät kokoon.
— Vai niin, vai niin, virkkoi hän taas ja lisäsi voimakkaalla, kaksimielisellä äänenpainolla: — minua ilahuttaa, että teissä olen oppinut tuntemaan sen tekijän.
Samassa nousi ukko Baldus ja astui huoneen läpi. Aina kun hän liikkui vanhuuttaan heikoilla jaloillaan, saattoi kuulla raskaan hengityksen. Tuontuostakin hän tarvitsi tukea ja hapuili toiselta huonekalulta toiselle. Hänellä oli tapana käyttää pitkää mustaa takkia, jonka hän aina jätti auki, siksi että se aikoja sitte oli käynyt hänelle liian suureksi. Villine valkeine hiuksineen, jotka valkean kaulaliinan estämättä valuivat olkapäille, teki hän kuolleista nousseen vaikutuksen. Senlisäksi rävähtelivät tavattoman suuret kotkansilmät kummallisesti, mikä teki hänen olentonsa vieläkin yliluonnollisemman näköiseksi.
— Poikani kirjassa on suuria ajatuksia, herra hovisaarnaaja. Siitä pitäisi huomauttaa ylhäisemmissäkin piireissä, lausui hän äänekkäästi. Sanat tulivat töytäyksissä ja kirkastunut loisto valaisi kasvoja, niin suuri oli ukon tyydytys nuorimmalle pojalleen antamastaan kiitoksesta.
— Viimeksimainittu on jo tapahtunut, herra pastori, vastasi hovisaarnaaja Bock kiireesti, ilkeän hymyn leikkiessä suupielissä.