— Näetkö, poikani — senhän minä arvasin. Heti kirjasi luettuani, sanoin, että se saisi aikaan uudistuksia. Siinä on suuria, siinä on ihania ajatuksia!
— Mimmoisia uudistuksia te tarkoitatte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja, mutta saamatta vastausta. Vanha Baldus oli ojentanut vapisevat kätensä Konradia vastaan ja tämä oli vetänyt hänet luoksensa. Samassa painui Julius puhumaan Bockille.
— Oikein minä pyytämällä pyydän, ettette, rakas herra Bock, anna isäni sanoille liian suurta arvoa, kuiskasi hän hätäisesti, luoden huolestuneen katseen isään ja veljeen, jotka olivat kadonneet ikkunan solaan. — Korkean ikänsä ja heikon muistinsa tähden hän usein tulee lausuneeksi lapsellisuuksia… Onhan se surullista… Pyydän sentähden ettette tuomitse.
— Puuttuuko tästä siis todellakin ruuvi? Muutoinhan itse asiassa ei saattaisi miestä käsittää.
Hovisaarnaaja oli kääntänyt pois kasvonsa muista läsnäolevista ja salavihkaa sormellaan osoittanut otsaansa.
— Niin se on. Häntä vaivaa se luulo, että hän on päässyt täydelliseen tietoisuuteen. Ja sillä hän meitä kiusaa kaiket päivää.
— Todellakin kummallinen luulo… Nyt minulle selviää kaikki… Mutta emmeköhän nyt jatkaisi neuvotteluamme.
Hän nousi, liketäkseen pyöreää pöytää, mutta kääntyi vielä Juliuksen puoleen.
— Herra veljenne suosii sangen vapaita mielipiteitä, puhui hän entiseen hiljennettyyn tapaansa. — Olisi vahinko jollei häntä saisi kääntymään. Se on…
— Se on suurin suruni, herra hovisaarnaaja, mutta seurakunta kutsui hänet ja tiedättehän että vapaamieliset siinä tällä haavaa ovat voitolla; mutta minä puolestani… No niin, minun ei tarvinne päättää lausettani.