— Tiedän, tiedän… Te olette aina ollut kirkkomme ja valtiomme vahva tuki.
Hovisaarnaaja painoi virkaveljensä kättä ja astui sitte huoneen toiseen päähän, missä muut läsnäolijat muodostivat ryhmän sohvassa. Vanha Baldus piteli yhä poikansa käsiä. Muutaman hetken saivat he olla huomaamatta; Herman Juliuskin oli kääntänyt heille selkänsä.
— En voi sanoin lausua, kuinka monta unetonta yötä kirjasi onkaan minulle tuottanut, puhui vanhus. — Se pani minut ajattelemaan jotakin, jota hiljaisena tunteena vuosikausia olin kantanut povessani, voimatta pukea sitä pelastaviin sanoihin. Oi poikani, en tehnyt oikein, kun kokonaisen ihmisiän kestäessä annoin tuhansien ihmisten pysyä epäuskossa.
Suonenvedontapaisesti painoi vanhus Konradin kättä, ikäänkuin näyttääkseen, etteivät hänen ruumiilliset voimansa vielä olleet lopussa. Silmät selällään, suu puoleksi avoinna katseli hän poikaansa. Noissa hiljaisen mieliharmin ja korkean iän uurtamissa kasvoissa oli jotakin synkkää, sanomattoman kärsivää. Äkkiä likensi hän suunsa miltei Konradin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti:
— Mutta minä pyydän, ettet vain hänelle siitä mitään mainitse. Se tekisi minut vielä kipeämmäksi kuin olen. Niin, niin, isäsi on hyvin kipeä.
Hän naurahti hiljaa, otti Konradin käsivarren ja astui totisin kasvoin suurta nojatuolia kohti pyöreän pöydän ääressä. Konrad oli pelästynyt. Totuuden vakuutuksenko hän vasta oli kuullut, vai Juliusko oli ollut oikeassa, kun hän juuri oli kertonut isänsä nykyisestä tilasta? Tuo vanhus oli aina ollut ihmeteltävän selväjärkinen; hänen oikeauskoisia mielipiteitään ei vuosien kestäessä mikään ollut saanut horjumaan; hänen henkensä tuoreus oli samanikäisille virkaveljille ollut esikuvana. Olisiko iäkäs Herran palvelija vielä ennen kuolemaansa langennut heikkomielisyyteen, jota vanhin poika lievemmin arvostellakseen oli kutsunut "lapsellisuudeksi"? Hänen ulkonainen käytöksensä osoitti jälkimmäistä. Ja kuitenkin sai hänen puheestaan sen vaikutuksen, että hän täysin tajusi sanainsa sisällön.
Hellästi laski Konrad vanhuksen tuoliin, olematta selvillä siitä, kauhuko vai sääli hänessä oli voitolla Hän oli kummallisen, ahdistavan tunteen vallassa. Hänen edessään oli kuilu, jonka syvyyttä hän ei vielä tuntenut. Kaikissa tapauksissa näytti olevan paras vähitellen tutkia, mikä oli todellisuutta, mikä petosta. Hän rupesi siis tarkasti huomaamaan ja seuraamaan vanhusta.
— Puhukaamme toiste siitä enemmän, isä. Minä luulen, ettet sinä niin täydellisesti nauti vanhuutesi päiviä kuin Jumala sinulle soisi, elämän jälkeen, joka sentään on ollut niin täynnä siunausta kuin sinun elämäsi, lausui hän puoliääneen, istuuduttuaan isänsä viereen.
— Hiljaa, hiljaa, ei sanaakaan siitä; hän tulee, kuiskasi vanhus ja silmäili tuskallisesti ryhmää, josta Julius juuri astui heidän luokseen. Konrad oli monasti huomannut, että isä, puhutellessaan nuorinta poikaansa, pelkäsi, kun hän luuli Juliuksen sen näkevän.
Samassa koputettiin etehiseen vievään oveen. Klaudina tuli tarjoomaan teetä. Tällaisten kokousten aikana ei hän hävennyt näytellä palvelijattarenkaan osaa. Omituinen oli hänen äänetön käyntinsä. Hän hiipi ikäänkuin kummikengillä. Hänen kuulumattomassa tulossaan ja menossaan oli outo kolkkous, jota vielä lisäsi luonnottoman pitkä, miesmäinen vartalo. Itsetietoista, raakaa voimaa henki koko hänen olentonsa. Ei edes ruma hymyilykään, joka puhuessa oli tottunut livahtamaan jäykille, ilmeettömille kasvoille, saattanut vähentää tuota vaikutusta. Tähän johtopäätökseen tuli Konrad, joka nyt oli saanut tilaisuuden likemmin tarkastaa häntä. Hänen oli mahdoton käsittää, että tuo nainen hänen veljessään oli saattanut herättää mieltymystä. Hän koetti katsella päärynän muotoista päätä, kulmilta paksua otsaa, leveää, aistillista suuta, suurta nenää, kaksinkertaista poskea, joka miltei kokonaan peitti kaulan… Senlisäksi teki silonen, molemmin puolin jaettu tukka hänet vanhentuneen, ruman nunnan näköiseksi. Kaunismuotoiset silmät eivät kyenneet elostuttamaan tätä naamiota. Varsinkin hämmästytti Konradia se ujostelematon tapa, jolla hän hoiti emännän tointa. Hän näkyi tuntevan olevansa talon hallitsijatar, joka johtaa asiain kulkua. Vieraat eivät sitä kummastelleet. He mahtoivat tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa pastori piti Klaudinan. Sitä enemmän Konradia hämmästytti, kuinka alistuvana hän käyttäytyi hänen veljeään kohtaan. "Uskallanko pyytää herra pastoria olemaan hyvä" saattoi hän esimerkiksi sanoa, alas painetuin silmin ja ujosti, mutta ääneen, ikäänkuin julkisesti näyttääkseen, että palvelijan tunne oli ainoa, joka hänet sitoi talon isäntään. Mutta tuskin oli Julius ottanut teetä, ennenkuin hänen suupielensä alkoivat värähdellä ja silmät leimahdella ikäänkuin hän salaa olisi nauranut näyttelemällensä huvinäytelmälle. Sitte hän tuli tarjoomaan hovisaarnaaja Bockille, joka taas oli istuutunut vanhalle paikalleen kirjoituspöydän ääressä.