Bock sekoitti teensä vahvasti rommilla. Sen tiesi Klaudina ja joka kerta sai hän osakseen hänen syvän kiitollisuutensa sillä, että hän toi esiin hienointa Jumaikaa.
— Kiitos, hyvä ystävä, sanoi Bock armollisesti ja kaatoi kuppiinsa hyvän joukon hienosti hiotusta kristallipullosta. Ja sekoittaessaan lusikalla kuppinsa sisältöä, silmäili hän mielihyvällä Klaudinan olentoa, joka hänet aina täytti ihailulla. "Hän muistuttaa jollakin lailla krenatööriä", oli hän kerran suoraan sanonut Juliukselle, johon tämä vain oli vastannut: "hän pitää rippikoululapseni hyvässä kurissa ennen tunnin alkua. Kyllä hän tulee toimeen vaikka koko luokan kanssa." Siitä saakka kunnioitti hovisaarnaaja suuresti Klaudinaa ja kadehti mielessään pastoria, joka talossaan omisti tuollaisen "tuen ja turvan".
Tarjottuaan sohvan ääressä istuville, saapui Klaudina vanhan Balduksen luo, pysähtyen siihen jäykkänä, liikkumattomana. Tavallista enemmän vapisivat ukon kädet, kun hän lyhyesti kiittäen otti teekupin.
— Tuo se on hänen onnettomuutensa, kuiskasi hän Konradille, kun nainen yhtä aaveentapaisesti kuin tullessaan, oli jättänyt huoneen. — Hän pitää Juliusta kokonaan valtansa alaisena ja tämä tottelee häntä kuin lapsi… Siitä asti kuin tuo nainen on talossa, ei sisaresi enään uskalla käydä veljeään tervehtimässä. Tuo toivoo että Julius hänet nai. Mutta huomenna enemmän siitä.
Neljäs luku.
Puhelu vilkastui ja kääntyi uudestaan tämän päiväisen kokouksen tarkoitukseen. Konradin tulo oli keskeyttänyt keskustelun. Oli kokoonnuttu neuvottelemaan myyjäisten toimeenpanemisesta seurakunnan turvattomien lasten hyväksi. Juuri tässä osassa vanhaa Berliiniä näyttäytyi komeitten kauppiastalojen rinnalla kurjuus tuhansissa muodoissa. Kaitaisten, likaisten sivukatujen varrella piiloutui köyhyys mataliin, rappeutuneisiin taloihin. Ja kurjuuden rinnalla lisääntyi rikollisuus. Juuri tänä vuonna istui monen perheen isä vankilassa tai kuritushuoneessa. Vaimot harjoittivat pimeää ammattia ja lapset, jääneinä oman onnensa nojaan, olivat hukkumaisillaan huonoille teille. Tiedossa oli yli sata sielua, jotka pastori Balduksen mielipiteen mukaan paremmin olivat jumalallisen kuin inhimillisen pelastuksen tarpeessa.
— Niin, nuoriso alemmissa piireissä näyttää olevan huonossa tilassa, lausui hovisaarnaaja ojentaen oikean kätensä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän alkoi pitää puhetta. — Vanhempien halu keveään, epärehelliseen ansioon, elämään siveettömyydessä ja kaikenlaisissa epäkristillisissä nautinnoissa, se se on joka houkuttelee lapset mukaansa ja jo aikaisimmassa lapsuudessa riistää heiltä uskon Jumalaan.
— Totta, totta, herra hovisaarnaaja. Meidän täytyy luoda uusi nuoriso, kuului samassa vastaiselta seinältä kaiuton ääni. Se oli pienen, lihavan herran, joka pikemmin haudattuna nojatuoliin sohvan ääressä, kuin siinä istumassa, kaihoten oli odottanut hetkeä, jolloin hän saattoi käyttää noita samoja sanoja, jotka hän jo monasti illan kuluessa oli lausunut. Ne olivat hänen elämänsä suurena, valtaavana ohjelmana.
Fredrik Kickert oli eläkettä nauttiva seminaarin tirehtori, joka jo kymmenen vuotta oli asunut Berliinissä. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kaikin muodoin ja tavoin tahtovat osoittautua valtiolle ja yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Ei kulunut ainoaa kuukautta, ilman että hän toi ilmi esityksiä parannuksista, jotka kaikki koskivat koululaitosta. Kansanvalistusministeristö siitä varsinkin sai kärsiä. Mutta koskei seminaarintirehtorin puuhien viisaus saattanut saavuttaa tarpeellista tunnustusta, niin hänen parannusesityksensä tyynesti pantiin pöydälle ja eräänä päivänä sai hän lyhyen viittauksen, että herra kultusministeri kyllä oli vakuutettu esitysten hyvästä tarkoituksesta, mutta että hän neuvoi entistä herra seminaarintirehtoria käyttämään lepopäiviään hyödyllisempiin toimiin.
Sen jälkeen oli herra Kickert kääntynyt kirkon helmaan ja oli nyt erään nuorten miesten kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa toimessa hän rauhassa saattoi uneksia ihanteitaan. Pahat ihmiset, viitaten hänen punertavaan nenäänsä, väittivät hänen suosivan väkijuomia. Mutta paitsi näitä ei hänellä ollut kuin yksi epäjumala, jonka eteen hän minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis uhrautumaan: hovisaarnaaja Bock. Hän seurasi häntä kaikkiin kansankokouksiin, istui hänen jalkainsa juuressa, tyhjensi täynnä innostusta olutlasin toisensa perästä asian onnistumiseksi, katseli mestarinsa puhuessa sinisten silmälasiensa takaa häneen niinkuin koulupoika, joka on joutunut intoihinsa, ja oli lopussa ensimmäisenä auttamassa päällystakkia suuren miehen ylle. Tämä ei sentään ollut hänen elämänsä merkillisin hetki. Se tuli vasta silloin, kun hän sai kunnian ensimmäisen puheenjohtajan poissa ollessa avata tämän sijasta kokouksen ja antaa puheenvuoron herra hovisaarnaaja Bockille. Sitte liidätti hän majesteettisen katseen silmilasiensa yli kokoontuneeseen joukkoon, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, olen minäkin Herran valituita…