— Olen ne jo lukenut, arvoisa neiti, vastasi seminaarintirehtori, tehden torjuvan kädenliikkeen. Hän tunsi tarpeeksi nuo lehtiset. Onneton neiti nyökäytti vakavana päätään, sulki laukkunsa ja vaipui entiseen vaitioloonsa.
Muut eivät hänen sanojaan edes huomanneet, paitsi muuan pitkä, itsetietoisa, nuoren näköinen jumaluusopin kandidaatti, joka oli talon isännän erityisessä suosiossa ja joka istui pienen pöydän ääressä sohvan luona, toimittamassa kirjurin tehtävää. Tämä kohotteli nauraen suupieliään, siltä nostamatta silmiään paperiliuskasta, joka oli hänen edessään.
Kiivaasti ruvettiin nyt keskustelemaan aljetusta aineesta. Seminaarintirehtori oli sitä mieltä, että juoppous päivä päivältä kasvoi alemmissa kansanluokissa, hävittäen perhe-elämän.
— Inhottavaa on, kun esikaupunkeihin tulee ja tapaa anniskelupuodin toisensa vieressä. En käsitä, kuinka ihmiset saattavat viihtyä tuollaisissa myrkkykaupoissa, lisäsi hän, säälivästi ravistaen päätään ja vaistomaisesti raappien nenäänsä oikean käden toisella sormella.
Pappisselibaatin verivihollisen oikealla puolella istui aviopari, joka aivan vähän otti osaa keskusteluun. Mies, kalpea, nuorekkaasti puettu, seitsemännelläkymmenellä oleva herra, oli koroistaaneläjä ja talonomistaja, joka kauvan aikaa jo oli kuulunut seurakuntaan. Adam Simmer oli ennen pitänyt kirjakauppaa ja levittämällä uskonnollista kirjallisuutta tehnyt nimensä suosituksi harrastavissa piireissä. Liike oli sittemmin joutunut erään veljenpojan haltuun. Mutta Simmer ei tahtonut viettää loppuikäänsä toimettomuudessa eikä ulkonaisestikaan erota kirkosta. Sentähden oli hän erään suuren ulkomaisen kauppahuoneen asiamiehenä ottanut toimittaakseen ehtoollisviinin useille kirkoille. Hän soi ostajilleen hyvin pitkän maksuajan, jonkatähden niiden joukossa oli useita pastoreitakin. Näille antoi hän vielä erityisiä etuoikeuksia.
Simmerillä oli se paha tapa, ettei hän kauvan voinut pysyä samalla paikalla. Joka viiden minuutin perästä hän nousi ja liikutteli jalkojaan. Itse hän tästä, syytti hermokkaisuuttaan, jota vastoin muut vakuuttivat hänen sairastavan uteliaisuus-tautia; häntä nimittäin vaivasi kummallinen halu käsin koskettaa (mikäli mahdollista) ja likemmin tutkia jokaista esinettä huoneessa.
Varsinkin koski tämä uteliaisuus kirjoja; siten ei hän koskaan osannut salata entistä ammattiaan. Kirjojen sisältö oli hänelle vallan yhdentekevä; yksin nimi ja kustantaja häntä huvittivat. Jokainen, jolla vain oli suurempi kirjasto, kammosi häntä. Ainakin kymmenettä kertaa astui hän nytkin, Kickertin suureksi suuttumukseksi, joka takanapäin tavallisesti nimitti häntä "inhoittavaksi ihmiseksi", leveitä kirjahyllyjä kohti takaseinällä, lyhytnäköisenä likentääkseen nenäänsä niteisiin. Tästä työstään korotti hän äänensä:
— Viini pitäisi saattaa saksalaisten kansallisjuomaksi, niinkuin ruhtinas Bismarckikin julkisesti lausui. Silloin vähenisi ryyppäämistarve. Alempien kansaluokkien huonot ajatukset selvenisivät.
— Onneksi kaikille viinikaupoille, huomautti seminaarintirehtori ivallisella hymyllä. Koroillaeläjä käänsi syrjään kunnianarvoisaa päätään ja katsoi todellisella säälillä puhujaan; sitte hän taas syventyi kirjanselkiä tutkimaan.
— Sitäpaitsi ihmiset pysyisivät paljon terveempinä, sillä viini ravitsee, mutta ryyppy kuluttaa, puhui rouva Simmer. Hän oli miehensä täydellinen vastakohta. Raskaasti kuin lyyjypala, saattoi hän tuntikausia pysyä paikallaan. Hän oli vuokraajan tytär maalta, nuorin kolmesta sisaresta, joilla kaikilla oli yllinkyllin mitä tukevinta terveyttä. Hän söi ja joi hyvin, pannen erityisen arvon puolisonsa viinikellariin, tutki kristillisten yhdistysten lehtisiä ja johti pienen nelijalkaisen "Moppensa" kasvatusta, koska hänen ja entisen kirjakauppiaan avioliitto oli lapseton. Siinä hänen elämänsä pääsisältö.