Hovisaarnaaja luuli kuulleensa väärin. Suu auki tuijotti hän Konradiin ja antoi silmiensä kiertää pitkin piiriä, nähdäkseen ilmeen muitten läsnäolijoiden kasvoissa. Samassa työnsi pastori Julius tuoliaan ja astui kevyesti veljensä jalalle.
— Oletko mieletön? ärjäsi hän hänelle, ilman että tämä vähintäkään välitti siitä.
— Niin, minä toistan sanani: kirkko yksin.
— Ja sen sanotte te tämän kirkon palvelijana, Jumalan sanan opettajana.
— Niin. Minä olen tullut siihen vakaumukseen.
— Mutta sanokaappa, herra pastori… kuulemmeko oikein… Onhan yleisesti tunnettu, että herra veljenne aikoo ruveta Pyhän Martan seurakunnan toiseksi papiksi…
Ikäänkuin apua anoen hovisaarnaaja kääntyi talon isännän puoleen; hänen täytyi saada tarpeellinen selitys tuohon kuulumattomaan tapaukseen.
Pastori Julius oli yhä samassa mielentilassa.
— Kyllä, herra hovisaarnaaja, se niin on, toisti hän väkinäisen rauhallisesti. — Mutta ehkä veljeni on hyvä ja likemmin selittää meille hiukan salaperäiset sanansa. En nimittäin voi otaksua hänen asettavan eteemme väitettä, antamatta meille todisteita sen oikeudesta, tai paremmin sanoen: ainakin koettamatta sitä tehdä… Voimme siis jossakin määrin olla uteliaat.
Pastori Julius nousi paikaltaan ja astui ikkunoiden luo; hän nojasi seinää vastaan, laski käsivarret ristiin ja katseli kokoonpainetuin huulin ja syvästi huolestuneena Konradiin.