— Katsokaamme mihin tahansa, jatkoi Konrad, — kaikkialla meitä kohtaa ristiriita yksinkertaisimman kristillisen käskyn ja kirkollisen opin sääntöjen välillä. Valtio, julkinen elämä, koko yhteiskunta on sitä täynnä. Joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys asettaa eteemme tuon valheen. Ihmiset antavat nimittäin teoilleen sen varjon, että ne ovat tapahtuneet suurimman ihmisen hengessä, vaikkeivät he edes likimainkaan täytä hänen uskonkappaleitaan, jotka hän verellään vahvisti. Se on suurin rikos, että kristillinen oppi on muutettu sellaiseksi, jommoiseksi ei sen perustaja ollut sitä ajatellut eikä tahtonut. Kristus tahtoi maailmasta poistaa vastakohdat; luonnollinen ja jumalallinen oikeus olivat hänestä samaa. Hän teki käskyjensä täyttämisen riippuvaiseksi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Sillä hän katsoi heidät kaikki saman Jumalan luomiksi. Hän ei tunnustanut ihmisten lakia, koska hän piti sopimattomana julkaista käskyjä, joita ei edes hän Vapahtajana saattanut noudattaa. Meidän aikamme etuoikeutettu kristinusko ei näy sitä ollenkaan tietävän. Sen sijaan että sen olisi pitänyt tunkea syvyyteen, on se laajentunut leveyteen. Se on rakentanut ihanoita kirkkoja, sen helmasta on syntynyt suuria jumaluusoppineita, tuhansin kielin on se julistanut evankeliumia, mutta tämä kaikki on vain vaikuttanut sen, että vastakohdat ovat tulleet jyrkemmiksi, rakkaus on vähentynyt, viha on kasvanut ja muutamat harvat ovat saaneet käsiinsä vallan pilkatakseen miljoonien luonnollisia oikeuksia. Sanalla sanoen: se ei yhdeksäntoista vuosisadan kestäessä ole antanut juuri mitään todisteita siitä, että se jollakin lailla olisi vaikuttanut ihmiskunnan siveelliseen jalostumiseen.
Hän vaikeni. Kääntäessään päätään oikealle, huomasi hän Klaudinan, joka äänetönnä niinkuin aina oli tullut sisään ja kuullut hänen viime sanansa. Jäykkänä, liikkumattomana seisoi hän ovessa, tuijottaen Konradiin. Sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut koko sinä aikana, jolloin hän oli ollut tässä talossa. Jonkinlainen kauhu oli hänet vallannut. Saattoiko hän uskoa korviaan? Pappiko, joka halusi paikkaa kristillisessä kirkossa, puhui sillä tavalla? Hän mahtoi olla joko puolihullu, niinkuin ukko tuossa, tai "hihkasi" hän jo edeltäkäsin koko sielunpaimenen viralle ja tahtoi kerran oikein kunnollisesti suututtaa hengellisiä herroja. Kaikissa tapauksissa oli hän utelias kuulemaan, miten tämä hurskas keskustelu jatkuisi. Hän asteli pitkin huonetta, kokosi tyhjät kupit ja astui takaisin oven ääreen, jossa hän laski tarjottimen pienelle pöydälle. Ja ollessaan askaroivinaan astioitten kanssa, kuunteli hän jännityksellä keskustelua.
— Jollen erehdy, niin te herra tohtori, kirjassanne olette käsitellyt juuri samaa ainetta; ainakin sanomalehtiarvosteluista päättäen muistan sisällön samaksi.
Konrad nyökäytti ainoastaan päätään, mutta vanha Baldus puuttui paikalla puheeseen.
— Mutta paljon perusteellisemmin. Syvällä totuudella.
— Teidän moninkertaiset kiitoksenne, herra pastori, pakoittavat minut ensi päivinä tutustumaan poikanne teokseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin evankeliumista on luettu asioita, joita ei niissä milloinkaan ole ollut. Kirkko on sen tähän asti kestänyt ja tulee sen edespäinkin kestämään, ilman että sen perustukset siltä horjuvat. Jos Jumala niin tahtoo!
Hän nousi ja astui pyöreää pöytää kohti.
— Tämä ei ole oikea paikka eikä ole virkani arvoista kumota väitteitänne, herra tohtori. Ja onhan meillä tänään hyödyllisempääkin tekemistä kuin väitellä. Niinkuin kuulitte, olemme kokoontuneet tänne käytännössä harjoittaaksemme kristillisyyttä. Ehkä tahdotte osoittaa ettette vain kirjoissanne tarjoa maailmalle hyviä töitänne… Sallitte kai herra pastori, että pyydän herra veljeänne liittymään komiteaamme?
Julius ilostui siitä että puhe kääntyi toiseen suuntaan. Konradin avomielisyys oli ajanut hien hänen otsalleen.
— Tietysti, herra hovisaarnaaja. Olen vakuutettu siitä, että veljeni tietää panna arvoa tähän kunnianosotukseen.