— Kyllä, minä otan sen kiitollisuudella vastaan, rakas veli… enkä luule että paremmin voin osoittaa olevani sen arvoinen kuin jos herra hovisaarnaajalle heti silmien eteen asetan toivotun todisteen… Saisinko, neiti, pyytää teitä tuomaan sisään tytön?
Oven vieressä seisovalla pienellä pöydällä alkoivat kupit äkkiä kalista. Klaudina nosti tarjotinta, jättääkseen huoneen. Yleensä eivät suurimmatkaan odottamattomuudet saaneet häntä riistetyksi raa'asta välinpitämättömyydestä. Mutta tällä kertaa luuli hän kuulleensa väärin. Pitikö hänen todellakin kuljettaa tuo kadulta poimittu, risainen lapsi, joka lienee kuljeksinut Jumala ties missä, näiden herrasväkien eteen? nytkö? tähän aikaan?
Hän seisahtui, kääntyi ja mietti hetkisen ajan. Eiköhän olisi paras ensin kysyä pastorilta neuvoa? Hän ei vielä ollut ilmoittanut hänelle mitään oudon vieraan olemasta olosta. Mutta miksi itse asiassa? Jos kerran herrasväet olivat kokoontuneet keskustelemaan turvattomista lapsista, niin saattoivathan he jo alkaa pelastamalla yhden kurjan olennon. Jota odottamattomammin tyttöruhja seuraan ilmestyisi, sitä suurempi olisi hämmästys. Hengissä näki hän jo koroillaeläjän kasvojen pitenevän; hänen nenänsä se oli tottunut pelkkään viininhajuun. Ja sitte tuo hovisaarnaaja!… Pysyköön vaan poissa! Hänen pastorinsa kyllä parhaiten tiesi, kuinka hän vihasi noita iltoja, jolloin hänen piti täyttää emännän velvollisuudet, vaikkei hänellä itse asiassa ollut emännän oikeuksia. Jonkinlaisella hekkumalla hän ajatteli, mitä omituisia kasvonilmeitä hän muutaman hetken kuluttua tässä saisikaan katsella. Salainen ilontuli, ainoa joka sai hänen piirteensä muuttumaan, leimahteli taaskin hänen silmissään.
— Niinkuin herra pastori käskee, sanoi hän tyynesti ja asetti tarjottimen takaisin pöydälle, saadakseen uudestaan aihetta tulla huoneeseen.
— Mikä tyttö? kysyi pastori Julius, liketen Klaudinaa.
— En tiedä, vastasi hän entisellä tyyneydellään ja katosi.
— Saat heti nähdä, rakas veli, sanoi Konrad. — En vielä ole ollut tilaisuudessa puhua kanssasi asiasta.
Pastori Julius oli kovin kummissaan ja pyysi yhä veljeltään selitystä.
— Mutta kuule toki, sanoi hän hillityllä äänellä, olisihan siitä ollut aikaa puhua sitte, kun olisimme jääneet kahdenkesken. Ihmisrakkautesi voi tehdä sinulle pahan kepposen.
Konrad kohautti olkapäitään.