— Tervehtiessäsi et laisinkaan antanut minulle suunvuoroa. Olemmehan sitäpaitsi kaikki kristillisyyden saarnaajia…
Ensi kerran luuli Julius kuulevansa peittämätöntä ivaa veljensä sanoista. Mutta aikaa ei enään ollut vastata siihen. Hän likeni ovea, estääkseen ikävää kohtausta, kun se samassa aukeni ja Josefa Klaudinan seurassa astui sisään.
— Tässä tyttö… Astu vain likemmä.
Viides luku.
Hän työnsi Josefaa editsensä pyöreään pöytään asti, jotta valo suuresta lampusta täytenä lankesi lapsen kasvoille.
— Syy ei ole minun, herra pastori, kuiskasi hän Juliukselle ja tyhjensi kirjoista vanhan tuolin Josefaa varten. — Herra veljenne käyttäytyi aivan kuin omassa talossaan. Sitäpaitsi tämäkin esiintyi ikäänkuin hän ennen olisi käynyt täällä. Hän tiesi paikalla tien kyökkiin.
Silmiään korottamatta nykäsi hän tuolin aivan hovisaarnaajan eteen ja lausui tavallista äänekkäämmin:
— Kas tässä, lapseni, istuudu, jotta herrasväet kaikki voivat sinut nähdä.
Josefa oli istunut kyökissä uunin ääressä. Hänen kuivavista vaatteistaan tuntui paikalla huoneessa tympeä haju. Väkivallalla oli Klaudina saanut hänen tulemaan sisään. Kun hän kuuli seuran olevan koolla, joka keskusteli turvattomista lapsista, niin hän heti tahtoi paeta talosta. Ääretön kaipaus oli hänet äkkiä vallannut: hän ikävöi koppaansa ja kiviportaita. Hän oli tänä päivänä syönyt ja juonut tarpeekseen eikä enään muuta halunnut kuin nukkua. Nähdessään kokoontuneet naiset ja herrat, joitten luku hänen mielikuvituksessaan lisääntyi kaksinkerroin, karkasi kauhu kaikkiin hänen jäseniinsä. Polvet vapisivat ja sydän alkoi kovasti lyödä. Hänet valtasi suuren pahantekijän tunne, jonka teoista langetetaan hirveää tuomiota.
— Istuudu, Josefa, täytyi Konradinkin kehoittaa ennenkuin hän arasti asettui tuolin kulmalle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: jospa olisinkin kotona pikku siskojen luona! Mieluummin kärsin lyöntejä kuin istun tässä.