— Me mielellämme ottaisimme lapsen luoksemme, mutta meille tuli juuri viikko sitte muuan köyhä sukulainen asumaan.
— Niin, ikävä kyllä! Muuten me sen niin mielellämme tekisimme! virkkoi hänen miehensä, joka päästäkseen loitommalle ilkeästä tilasta, taaskin oli ruvennut tutkimaan kirjoja. Hän oli ihastuksissaan rouvansa mielenmaltista. Mistä kummasta hän olikaan kaivanut esiin tuon "köyhän sukulaisen", jonka olemassaoloa kukaan ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan? Se oli pantava mieleen tarpeellisia tilaisuuksia varten. Sillä kunnioitus hyvään sydämmeen kohosi senkautta melkoisesti.
— Niin, jospa minä olisin naimisissa… huokasi Kickert säälien, osoittaakseen, ettei hän tietänyt mitään neuvoa Josefalle. Syvän surumielisyyden ilme painui hänen kasvoihinsa. Hän asetti lasit silmilleen ja veti jalat alleen. Simmer oli nimittäin hänen kauhistuksekseen asettunut melkein hänen jalkainsa juureen tutkimaan vanhoja kirkkoisiä.
— Oletko sinä myöskin ahkerasti käynyt kirkossa, lapseni? kysyi Bock.
Josefa pudisti äänetönnä päätään. Pahoillaan kääntyi Bock silloin Juliuksen puoleen, hiljaa sanoakseen hänelle jotakin.
— Hänellä ei sunnuntaisin ole ollut aikaa, herra hovisaarnaaja, vastasi Konrad tytön puolesta, — sillä hän oli aamusta alkaen iltamyöhään asti hankkimassa leipää pienille sisarilleen, koskei isäpuoli kuulu heistä ensinkään välittävän… Sitäpaitsi, hyvät herrasväet, kääntyi hän seuran puoleen, — ei teidän pidä loukkaantua siitä tilasta, jossa tyttö raukka tällä hetkellä on, sillä se on aivan ulkonainen… Kristushan aterioitsi sikopaimenten kanssa ja kävi ehkä joskus niinkin ettei hän viikkokauteen ollut tilaisuudessa peseytymään ja puhdistamaan vaatteitaan maantien tomusta ja liasta. Hänen sydämmensä ei siltä tahraantunut.
Tahallaan lausui hän nämät sanat hyvin ääneen. Läsnäolevien herrasväkien välinpitämättömyys koski häneen syvästi. Hän olisi sitä harmitellut, jollei hän olisi tuntenut vissiä tyydytystä nähdessään nuo kelpo ihmiset niin hämillään. Suurin iva oli hänen mielestään se, että hän saisi lyödä uskonheimolaisensa heidän omilla aseillaan. Hän oli ottanut oikein tavaksi Kristuksen sanoilla käydä kristityltä vastaan.
Hänen silmänsä kiersivät pitkin piiriä ja pysähtyivät Josefaan. Tämä nosti ensi kerran silmänsä ja katsoi häneen. Sisään astuessaan ei tyttö ollut häntä huomannut, enempää kuin hän oli tietänyt että hän oli läsnä. Mutta niinpian kuin hän oli kuullut hänen äänensä, oli hänestä kadonnut kaikki pelvon tunne. Hän tiesi, ettei hän enään ollut yksin, ettei hänen enään tarvinnut hävetä ja ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Olihan hän näiden hienojen naisten ja herrojen edessä aivan ääneen puolustanut hänen köyhyyttään ja selvään sanonut, ettei ihmistä siitä saa tuomita. Millä hän oikeastaan oli sen ansainnut? Uteliaasti hän odotti mitä nyt tapahtuisi ja alkoi huolellisesti tarkastaa jokaista läsnäolijaa.
— Kauniisti puhuttu, rakas veli, virkkoi Julius. — Mutta ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää tämän lapsen kohtaloista. Sillä ovathan sinun tietosi itse asiassa hyvin pintapuoliset. Kysy herra hovisaarnaajalta, joka kaupungin lähetyspappina on katsonut syvälle Berliinin elämään, eikö löydy hyvin huonoa väkeä, joka juuri eninten väärinkäyttää kelpo ihmisten hyvyyttä.
Samassa nousi vanha Baldus ja lausui: