— Kuule — ehkä hän nytkin rupee puhumaan kaikellaista. Hän puhuu usein vallan sekaisin.
Samassa lisahti ovi lukkoon.
— Eikö hän vielä sanonut jotakin? kysyi ukko, kun he käsi kädessä astuivat toria kohti, jolla kirkko oli.
— Näyttää siltä kuin ette olisi hyvässä sovussa, isä, huomautti Konrad. Hän ei tahtonut antaa suoraa vastausta, jottei tekisi itseään syypääksi valheeseen.
— Niin, niin, se naishenkilö, se on kaikkeen syypää. Hän tietää, etten häntä kärsi. Hänen vaikutuksensa veljeesi on arvaamaton. Ajattele, hän on levittänyt sen huhun, ettei minulla enään olisi jäljellä kaikkia järkeäni… Muutoin luulin kuulleeni veljesikin sanoneen sinulle jotakin sentapaista. Eikö ollut niin?
— Minun täytyy sanoa totuus, isä. Kyllä. On ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää muutamia asioita.
Vanhus ei vastannut mitään, mutta Konrad tunsi, miten hän säpsähti. Vaieten tulivat he vanhaan pappilaan. Ensi kerroksen ikkunat olivat vielä valaistut. Heidän seisahtuessaan löi tornikello yksitoista. Yön hiljaisuudessa kaikuivat kumeat lyönnit niin voimakkaina, että saattoi kuulla metallin värinän. Sade oli lakannut. Pilvet olivat hajonneet taivaalta ja muutamia tähtiä vilkkui. Katu oli vielä musta, kostea ja ilkeä, kylmä, märkä tuuli puhalsi. Vanhus värisi. Hän ei sanallakaan enään koskettanut sitä mistä oli puhuttu.
— Pyytäisin sinua vielä tulemaan ylös. Saatat arvata miten Hedvig ilostuisi. Mutta on jo myöhäistä — ja sinä ymmärrät: ikäni. Et enään tänään kuulisi minulta paljoakaan. Mutta huomenna poikani, huomenna tapaamme toisemme. Voi, sisaresi ei tule nukkumaan koko yönä, kun hänelle kerron… Se on kummallista, että hän aina on rakastanut sinua enemmän kuin veljeäsi. Hyvää yötä poikani. Jumala johdattakoon askeleesi päämaaliin.
He lausuivat sydämmelliset jäähyväiset ja erosivat.
Kuudes luku.