— Vai tiedätkö jo, että hänellä on viinikauppa… Niin, hän antaa pieniä etuoikeuksia… Lasku vasta uudenvuoden jälkeen ja niin poispäin. Mutta hän kostaa sen tärvelemällä kirjani. Maistappas nyt viiniä; se ei ole samaa, jota kirkossa käytämme…
— Oletpa sinä suora.
— Opin sinulta eilen yhtä ja toista.
Näitä sanoja lausuessa eivät hänen piirteensä vähääkään muuttuneet, joten oli vaikea kuulla, oliko niiden tarkoitus ivallinen vai totinen. Hän kaatoi molemmat lasit täyteen, nosti tarkastaen omansa valoa vastaan, hymyili tyytyväisesti ja sanoi:
— Nyt kilahutetaan ja juodaan tulevaisuutesi malja. Prosit!
Konrad joi kulauksen ja jatkoi sitte tarkastustaan huoneessa. Hänen erityistä huomiotaan herätti muutama erinomainen kuparipiirros, marmorinen jäljennös Thorvaldsenin siunaavasta Kristuksesta, joka puolikoossa jalustalla seisoen, täytti huoneen komeron, sekä kopia Rubensin taulusta "alasottaminen ristiltä", joka riippui seinällä sohvan yläpuolella.
— Sinullahan on arvokkaita taideteoksia, huomaan. Ja hyvää makuasi täytyy kehua… Tuottaako virkasi todellakin niin paljon? Sillä eihän meillä, minun tietääkseni, koskaan ole ollut omaisuutta. Ja kas vain — akkunoissa tuolla kulmassa oikeaa lasimaalausta, vieläpä vanhalta ajalta, jollen erehdy.
— Niin, se ei ole halpaa tavaraa, huomautti Julius, kumartuen syömään lautaseltaan. — Et taida tietää, että minä viime vuonna voitin kuusikymmentätuhatta markkaa raha-arpajaisista.
— Todellako! Se on minulle kokonaan uutta. Onnittelen sinua, vaikka myöhäänkin.
— Kiitos. Niin se on. En tiedä minkätähden hyvä Jumala juuri minulle rahat lahjoitti. Tuhat markkaa annoin köyhille ja osan käytin taiteellisiin tarkoituksiin. Jo kauvan olin hartaasti halunnut koristaa tämän huoneen, jossa olen ja elustelen, niin somaksi kuin suinkin. Ja, hyvä Jumala, miksen sitä olisi tehnyt! Minulla ei ole perhettä, en myöskään aio mennä naimisiin… Sitäpaitsi voitin kaksi vuotta sitte kymmenentuhatta markkaa.