— Niin sitä hän on. Hänellä on omituinen luulo. Hän kuvittelee että jokainen, jonka hän ensi kerran näkee talossani, on hänelle vihamielinen.
— Siltä minustakin tuntui.
— Silloin hän on harvapuheinen ja umpimielinen, jatkoi Julius. — Mutta siihen tottuu. Sensijaan hänellä on muita erinomaisia ominaisuuksia. Siisteyttä rakastaa hän kiusallisuuteen asti, valvoo etuani jokaisessa suhteessa ja osaa ennen kaikkia valmistaa hyvää ruokaa. Voi, millaista ruokaa…! Toivon että piankin saat tilaisuuden itse kokea sitä. Tiedätkö, minä pidän kastekkeesta, joka on hyvin valmistettua. Kasteke on ruuan sielu. Neiti Schaff on siinä suhteessa hämmästyttävän taitava… Ja juurikasveja hän suuremmoisella tavalla ymmärtää käyttää… Missä hän viipynee…
— Kun kuulee sinun puhuvan tuolla tavalla, niin luulee olevansa tekemisissä suuren kyökkitaiteilijan kanssa.
— No, no — ruoka ja juoma kuuluvat ihmiselämään. Pitää koettaa pidentää elämäänsä maan päällä, eikä lyhentää… Ehkä saan tarjota sinulle sikaarin? Suo anteeksi, etten heti huomannut sitä tehdä, mutta niinkuin tiedät, en minä ensinkään tupakoi. Pidän laatikon vain vieraitani varten.
— Kiitos, sikaarin otan mielelläni. Vastakohtana sinulle olen aina polttanut paljon.
— Niin, se on kummallista, että taipumuksemme ovat niin erilaiset. Luulisi melkein ettemme ole veljekset.
— Niin, se on kummallista… Mutta sanoppas, jatkoi Konrad hetken kuluttua, jolloin hän sytytti sikaarin ja nauttien puhalsi ilmaan ensimmäiset savupilvet, — oletko vain näitten ominaisuuksien tähden ottanut taloosi neiti Schaffin?
Servietti yhä kaulassa käveli Julius hiukan levottomana edestakaisin pöydän ääressä. Äkkiä hän pysähtyi ja kysäsi kiireesti:
— Onko isä sanonut sinulle jotakin siitä? Johan minä heti huomautin, että hän kuvittelee kaikellaisia, lievinten sanoen.