— Kuule nyt eteenpäin. Sinä epäilet, että nykyajan kirkko kykenee julistamaan veljenrakkautta sellaisena kuin Herramme Jesus Kristus tarkoitti. Sinussa elää vallankumouksellinen henki, niinkuin kirjasi vuorisaarnastakin selvään osoittaa. Sivumennen mainitsen, että tämä henki on sangen naiivinen; se onkin sen paras puoli. Sinä saarnaat kristillistä toimintaa ja näet siinä hyvän voiton pahan yli…
— Sentähden, että Kristus sanoi valtakuntansa maan päällä lähestyvän vain silloin, kun hänen oppinsa täytetään. Se on minun mielipiteeni, keskeytti hänet Konrad. — Ajattele toki apostolien historiaa. Lainlaatijat saattaisivat siitä nähdä erehdyksensä.
— Myönnettäköön. Mutta tämän kaiken ohessa unohdat, ettet ole tullut Berliiniin kääntääksesi maailmaa nurinnarin, etkä taistellaksesi kirkkoa vastaan, vaan kirkon puolesta. Sekä ennen kaikkia hankkiaksesi itsellesi varman, miellyttävän toimeentulon. Ihanteista, vaikka olisivat kuinka suuret ja jalot, ei saata elää; vielä vähemmin, kun ne ovat sellaiset, ettei niitä käytännössä voi toteuttaa. Ja epäilen todellakin, että sinun ihanteitasi saattaisi panna käytäntöön.
— Mutta onhan minulla itselläni oikeus toimia niiden mukaan.
— Tietysti; niinkauvan kuin et joudu ristiriitaan lakien kanssa.
— Mutta onko sitte varma, että lait aina ovat osanneet oikeaan?
— Se ei kuulu minun tutkimusalaani. Ainakin niitä tulee kunnioittaa.
— Muuten minun täytyy sanoa, jatkoi Konrad, huomaamatta veljensä viime sanoja; — että sinä ajattelet papin toimen aivan käytännölliseksi ammatiksi.
— Herranen aika, kyllä sinä vielä kerran myönnät minun olevani oikeassa. Sinä astut kyllä nyt täynnä innostusta saarnastuoliin, mutta pidä vain joka sunnuntaina ehtosaarna, niin saat nähdä ajan koittavan, jolloin et muuta toivo kuin että rauhassa saat syödä leipäsi. Ja tämä toivo enenee vuosi vuodelta.
— Siis niin, että papista tulee täydellinen kone.