Kaikesta päättäen juoksi hän jonkun perässä. Oven avattua näkivät veljekset Klaudinan pitelemässä Josefaa käsivarresta.
— Hän aikoi juuri karata, herra pastori. Tämä on jo kolmas kerta. Meidän täytyy sulkea hänet lukkojen taa. Hän sanoo kovasti kaipaavansa pieniä sisariaan, joilla muka ei ole ruokaa ja jotka häntä yhtämittaa huutavat luokseen.
Josefa nojausi seinään ja katseli häpeillään alas eteensä. Hänen poskensa hohtivat ja suupielissä vavahteli. Kyyneleet uhkasivat ensi hetkessä purskahtaa esiin. Mutta hän pidätti ne väkivallalla. Pitkässä viitassaan, joka ylettyi maahan asti ja joka luultavasti oli täysikasvaneelle tehty, näytti hän vanhemmalta ja suuremmalta. Ensi näkemältä olisi ollut mahdoton päättää hänen ikäänsä. Ovesta lankeava valo sattui hänen kasvoilleen ja tapetin kaistaleelle hänen päänsä takana. Salaperäisessä valaistuksessa muistutti hän Murillon kirkastettuja kerjäläisolentoja. Noissa värisevissä huulissa, noissa pitkissä ripseissä, jotka härmän lailla varjosivat silmät, ikäänkuin sielu olisi ollut haudattu niiden alle, koko hänen olennossaan oli jotakin liikuttavaa, mieltä täristyttävää. Se oli elämän murhenäytelmää.
Pastori Juliuksen häntä siinä katsellessa, näytti hän hänestä merkillisen tutulta; ei eilisillasta, vaan kaukaisilta ajoilta. Tyttö kasvoi hänen silmissään, hänen piirteensä tulivat koviksi, hän räpäytti silmiään, hän hymyili viettelevästi ja näytti valkeita hampaitaan. Sitte pieneni koko olento, kasvot nuorentuivat ja ruumiin muodot kävivät hentoisiksi. Hän oli kokonaan, kantapäästä kiireeseen asti kääritty ilmojen haalluttamaan, sateitten piiskaamaan saaliin. Yksin hienot läpikuultavat kasvot olivat vapaat ja säteilivät kuin alabasteri.
Missä hän oli nähnyt nuo kasvot?
Äkkiä vieri suuria kyyneleitä hänen poskilleen ja ainoa pitkä nyyhkytys tunki hänen kurkustaan. Siinä kaikki.
Sellaisena Konrad kerran oli hänet nähnyt. Ja kuitenkaan ei hän tänä hetkenä luullut tuntevansa häntä. Puolipimeäkö käytävässä lienee pettänyt silmää vai koko tämä omituinen kohtaus soaissut, vai hourailuko piti häntä vallassaan —: tänä hetkenä ei Josefa hänen mielestään ensinkään ollut se, mitä hän oli. Kaikki tuntui olevan pilaa, naamioilvettä. Tyttö mahtoi elää kaksoiselämää, esiintyä valepuvussa ja näytellä. Noista kasvoista ei saattanut löytää mitään, joka olisi muistuttanut alhaista syntyperää. Isä oli varmaankin kuulunut ylhäiseen säätyluokkaan ja ollut kristitty, jos äiti kerran oli juutalainen, niinkuin tyttö oli tunnustanut. Vasta nyt huomasi Konrad hienon itämaalaisen piirteen hänen nenässään. Ennen ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksikaan.
Äkkiä muistui hänen mieleensä outo, pyytävä katse, jonka tyttö, edellisenä iltana syötyään hänen huoneessaan, oli häneen luonut. Tuo katse oli seurannut häntä koko yön ja kun hän tänä aamuna oli noussut ja astunut työhuoneeseensa, niin se vieläkin hänen mielikuvituksessaan oli tuijottanut häntä vastaan tuolista, jolla tyttö oli istunut. Hän vertasi tuota katsetta ja tätä lasta toisiinsa!
— Älä ole huolissasi sisaruksistasi. Me tulemme pitämään heistä huolta ja vielä tänään saat kuulla miten he voivat, lausui Konrad lempeästi ja silitti hellästi hänen poskeaan kädellään. Sitte hän kysyi hänen asuntoaan ja puhui vielä hetken aikaa hänen kanssaan, koettaen häntä rauhoittaa.
Kun hän päätään nosti, kohtasivat häntä sattumalta Klaudinan silmät. Muutaman sekunnin viipyi Konradin katse hänen kasvoillaan. Se ei ollut tuo sattuma, joka häntä hämmästytti, vaan se huomio, että Klaudina oli mahtanut seurata hänen sanojaan pilkallisella hymyllä; jälkiä siitä saattoi vielä selvästi huomata. Koko nuo kasvot näyttivät Konradin mielestä olevan pahan hengen irvistys. Mutta ehkä hän erehtyi, sillä Klaudina alkoi samassa puhua: