— Lakkaa pois itkemästä, sillä näethän, että kaikki tarkoittavat parastasi. Varsinkin nuori herra pastori! Sen sinä toki parhaiten tietänet! Sensijaan että itket, pitäisi sinun valmistaa hänelle iloa ja kauniisti pysyä työssä… Älkää pahastuko, herra pastori, mutta kun ajattelee mitä te vasta olette tehnyt tytön hyväksi!
Hänen kasvoissaan ei jännerkään liikahtanut. Kankeana, kunnioitusta herättävänä, totisena katseli hän pappiin.
— Mene nyt kyökkiin ja tuota kunniaa tälle talolle!
Hän vei hänet käytävän läpi ja katosi, taakseen katsomatta, kyökkiin hänen kanssaan. Vasta vähitellen vaikeni Josefan pidätetty itku.
— Näkemiin asti siis vieläkin kerran, rakas veli.
— Näkemiin asti, Konrad. — No, kuka siellä nyt tulee?
Ovikello soi heikosti, kaksi kertaa perätysten. Siellä mahtoi olla joku, joka tahtoi esiintyä hyvin vaatimattomasti tai joka ei tuntenut koneen vaikutusta. Kolmannen kerran vedettiin metallilankaa voimakkaasti, jotta kello hyvän aikaa kimakasti soi.
Konrad oli juuri ovessa, jonkatähden hän avasi. Keski-ikäinen poika pujahti hänen ohitsensa sisään. Hän piti häntä lähettinä ja läksi, likemmin häntä tarkastamatta, talosta.
Pastori Julius seisoi yhä odottaen, samalla paikalla.
— No, mitä sinä, poikani, tahtoisit? Etsitkö lukkaria? Silloin sinun täytyy vaivautua toiseen porttikäytävään.