— En, tahtoisin tavata herra pastoria.
— Vai niin. Astu sitte likemmä.
Puolipimeässä piti Julius häntä jonakin rippikoululaisistaan. Mutta pieneen etuhuoneeseen päästyä huomasi hän erehtyneensä, sillä kasvonpiirteitä hän yleensä muisti vallan erinomaisesti. Tätä henkilöä, joka kirkkaassa päivänvalossa teki likaisen-komean vaikutuksen, ei hän milloinkaan ollut nähnyt; kasvoista päättäen saattoi poika olla kuudentoista vanha, mutta oli senikäiseksi paremmin pieni kuin suuri. Puku oli omituisesti kokoonpantu. Kapeat, vaaleat housut saattoivat olla keikarilta lainatut; punasenruskea, uusmuotinen takki muodosti selkään suuria poimuja, joista helposti saattoi päättää sen alkuperäisesti olleen valmistetun täysikasvaneelle henkilölle; kauniisti erottautui siitä haaltunut, taivaansinervä kaulaliina, johon oli pistetty mahtava, hevosenkengänmuotoinen neula. Korkea paperinen pystykaulus, jonka uutuus oli kieltämätön, täydensi tätä pukua. Se oli sekä teeskennelty että huomiota herättävä. Varsinkin teki tukka narrimaisen vaikutuksen: se oli keskeltä jaettu, voideltu pomaadalla ja kiilsi tavattomasti.
Poika tunsi epäilemättä olevansa syntynyt johonkin korkeampaan asemaan ja koetti hoitaa ulko-asuaan päivän maun mukaan. Yksin kankea, kulunut muotihattukin, jota hän kömpelösti piti molemmin käsin, osoitti sitä.
— No, mitä sinä tahdot? kysyi Julius, silmäiltyään häntä tarkasti, kantapäästä kiireeseen asti.
— Tahdon tulla hurskaaksi, herra pastori, vastasi hän rohkeasti.
— Miksi sinä tahdot tulla?
Baldus ei heti ymmärtänyt häntä.
— Hurskaaksi tahdon tulla, herra pastori, niinkuin sisareni.
— Vai niin. Kuka sitten on sisaresi?