— On, hyvät, herra pastori. Rehtori Dumke sata seitsemännessä seurakuntakoulussa arveli minun olleen hänen parhaan oppilaansa.
— No, sehän on erinomaista… Minulla ei tällä kertaa ole aikaa. Mutta odota hetkinen.
Julius läksi työhuoneeseensa. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun August salaman nopeudella nousi. Silmänräpäyksen ajan hän kuunteli; sitte hän pitkin askelin, miltei ääneti, hiipi ikkunan luo. Nurkkahyllyllä seisoi kaikenlaisia pieniä kaluja. Ainoalla iskulla pisti hän yhden niistä housujensa taskuun.
Kun pastori kolmen minuutin kuluttua palasi, tapasi hän Jannuschin istumassa aivan niinkuin hänen mennessään: hattu polvilla, jalat vaatimattomasti tuolin alla ja katse nöyrästi tähdättynä lattiaan.
— Kas tästä saat suosituskirjeen herra hovisaarnaaja Bockille. Paras on käydä siellä kymmenen ja kahdentoista välillä. Toivon saavani tilaisuutta puhua sinusta arvoisalle virkaveljelleni. Paras olisi, että heti ottaisit mukaasi todistuksesi.
Näillä sanoilla ojensi hän hänelle suljetun kirjeen, jonka Jannusch, noustuaan seisomaan, kiittäen ja syvästi kumartaen, otti vastaan ja pisti takkinsa taskuun.
— Parin päivän perästä saat vielä kerran käydä minua tapaamassa, tähän aikaan. Sitte puhumme myöskin veljestäsi. Ja johtakoon sinua nyt Jumala tielläsi!
Jannusch viivytteli. Hän oli tehnyt puolen käännöksen ja näkymättömällä liikkeellä vakuuttaunut siitä, että kapine vielä oli tallella.
— No, onko sinulla vielä jotakin sydämmelläsi? Puhu vaan pelkäämättä.
— Kotona vallitsee suuri köyhyys, herra pastori. Isällä ei ole ollut työtä kahdeksaan päivään. Josefa ansaitsi aina avuksi, mutta kun ei hän eilen tullut kotiin, niin… Mutta ei, ei! Herra pastorin ei suinkaan pidä ajatella, että aijon kerjätä… Kunhan vain kerran saisin syödä tarpeekseni.