Julius veti kukkaron esiin taskustaan.
— Siinä saat hiukan.
Hän ojensi hänelle taalerin, jonka Jannusch otti vastaan, kumartaen kaksi kertaa yhtäperää.
— Palkitkoon Jumala sen teille tuhansin kerroin, herra pastori. Kylläpä isä nyt tulee iloiseksi. Sitä hän vaan ei saa uskoa että olen kerjännyt… Mutta se nälkä, se kurjuus! Ja kun tahtoo pysyä siivona, hurskaana ihmisenä! Isä kehoittaakin aina menemään pappien luo, he auttavat aina… Hyvästi herra pastori, hyvästi.
Kahdeksas luku.
Hän heilahutti hattuaan niinkuin liehuvaa nenäliinaa ja likeni — takaperin ja kumarruksiaan yhä uudistaen — ovea. Tällä kertaa pastori pysäytti hänet.
Josefan nimeä mainitessa, oli Juliuksen mieleen muistunut asia, jota hän juuri oli ajatellut, vaikkei hän ollut tullut siitä puhuneeksi. Oikeastaan se juuri oli hänelle pääasia. Se se oli taivuttanut hänet tavallista nopeammin avaamaan kukkaronsa ventovieraalle pojalle.
— Miten sinä muuten olet saanut kuulla, että sisarpuolesi on täällä?
Pastorista tuntui erittäin kummalliselta, että Jannusch yhden yön ja muutaman tunnin kuluttua saattoi tietää kaikki.
Niinkuin juuri mainittiin, oli Josefalla tapana säännöllisesti joka ilta istuutua kirkon takana olevan vanhan talon kiviportaille laskemaan ansiotaan. Siinä hän erotti roposet, jotka hyvät ihmiset hinnan yli olivat hänelle antaneet, siitä ansiosta, jonka hänen piti viedä kotiin. Nämät roposet muodostivat salaisen pääoman, jonka hän käytti itsensä ja pienten siskojensa hyväksi. Usein tapahtui että velipuolet ajoivat häntä takaa lakkaamatta, lepäämättä, kunnes Josefa, päästäkseen heistä vapaaksi, pisti käden taskuunsa ja uhrasi viisikymmenpennisen. Keskellä katua panivat he sitte toimeen ilkeitä näytelmiä, kunnes ohikulkijat heltyivät puolustamaan kidutettua ja ahdistettua tyttöä, jota usein uhkasivat nyrkiniskutkin.