Silloin pojat läksivät pakoon, harjoittaakseen vanhoja temppujaan toisaalla. Kaikissa tapauksissa oli Josefan vaikea, sillä jos hän kieltäytyi heidän vaatimustaan täyttämästä, niin seurasi kotona lyömistä kaksinkerroin. Sentähden hän mieluinten antoi, jos suinkin voi. Joksikin aikaa kadottivat vainolaiset sitte hänet näkyvistään: hän oli jättänyt entisen piilopaikkansa.
Kaksi päivää sitte oli Augustin vihdoin onnistunut löytää hänen uusi olopaikkansa. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt etsimään Josefaa, ryöstääkseen häneltä saaliin ja pitääkseen sen tällä kertaa yksinään.
Hän oli juuri saapunut paikalle, kun Konrad ryhtyi harjoittamaan samarialaistyötään. Painuneena kirkon muuria vastaan, jättiläisrakennuksen varjossa saattoi hän näkymättömänä seurata asiain kulkua. Hän näki ylhäällä sytytettävän tulta ja huomasi valaistujen ruutujen läpi selvästi saman miehen haamun, joka oli vienyt taloonsa hänen sisarpuolensa.
Sateesta huolimatta, vilusta väristen, jäi hän puoleksi tunniksi vahtimaan, miten kävisi. Hän ei tietänyt mitä Josefalle sitä ennen oli tapahtunut; hän oli ainoastaan kuullut hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä. Tämän ajatteli hän seuraukseksi miehen menettelystä.
Kuka tuo herra oli ja mitä hän tytöstä tahtoi? August olisi mielellään antanut viimeisetkin jäännökset sielunsa autuudesta, jos hän olisi saanut heittää silmäyksen uutimien taakse. Rullakartiinit eivät olleet alhaalla. Olisi siis ollut helppoa nähdä sisään huoneeseen, kunhan vain olisi päässyt ikkunan tasalle.
Hän katsoi kirkkoon päin. Mutta mahtavana vallina tuijottivat häneen vanhat muurit. Kissa ei olisi saanut kynsiään pysymään niissä kiinni.
Hän meni kadun toiselle puolelle ja tutki ränniä talon katolla; se oli sateesta käynyt liukkaaksi kuin ankerias ja tuntui muutenkin hauraalta ja täpärältä. Sitte hän hiljaa tarttui oven kääkään ja huomasi sisäänkäytävän suljetuksi. Samassa näki hän myöskin nimen ruostuneen kellonuoran vieressä. "Nikolaus Brennerlein, kirkonpalvelija pyhän Martan seurakunnassa", luki hän kaasulyhdyn valossa.
Nyt hän siis ainakin tiesi, kuka täällä asui. Mutta silinteripäinen herra ei varmaankaan ollut kirkonpalvelija, vaan nuori mies, joka asui tuolla ylhäällä; — tulta oli vain kahdessa ikkunassa.
Vihdoin hän kiersi kulman, tarkastaakseen taloa toiselta puolelta; siellä oli toinen sisäänkäytävä, mutta sekin oli suljettu. Pimeinä, synkkinä väijyivät epäsäännöllisesti rakennetut ikkunat; tämä osa mahtoi olla aivan kylmillä. Kun hän vihdoin oli palannut entiselle tähystyspaikalleen, sammutettiin ylhäältä valkea. Hetkisen kuluttua näki hän Josefan saman herran seurassa lähtevän talosta. Samassa avasi pieni paksu mies ulkoa oven. August kuuli vielä sanat: "hyvää iltaa, herra pastori" ja läksi sitte määrätyn matkan päässä hitaasti seuraamaan herraa ja Josefaa. Hän oli erittäin utelias siitä, mihin tie nyt veisi.
Herra oli siis pappi! Nyt hän muuten huomasi, että tuo hyvä mies olikin juuri papin näköinen. Olisihan hänen heti pitänyt oivaltaa, että kirkoista ja kirkonpalvelijoista eivät papitkaan saata olla kaukana.